Kiusattu

 Moi!

Tämän postauksen tarina kertoo mielestäni todella tärkeästä ja harmi kyllä myös ajankohatisesta aiheesta. Kuten otsikosta saattaa päätellä, olen päättänyt jaka teille muutama kuukausi sitten kirjoittamani tarinan kiusaamisesta.

 Itselläni ei ole kiusaamisesta paljon kokemusta, lähinnä jonkinlaista haukkumista, joka on kohdistunut ei vain minuun, vaan moniin muihinkin. Tämä ei siis täytä kiusaamisen kriteerejä, eli en ole koskaan ollut kiusattu. Silti voin kuvitella, miten se sattuu. Pystyn melkein tuntemaan pelon ja ahdistuksen, jota tuntee kiusaajan lähestyessä, ja sen, miten syvälle kiusaamisen arvet voivat jäädä. Se voi murentaa jonkun ihmisen itsetunnon todella, todella pitkäksi aikaa, jopa pysyvästi.

 Tarinani kertoo niin sanotusta "sisarusrakkaudesta", mutta tilanteena, jossa se ei olekaan enää hyväksyttävän kiusaamisen rajoissa, vaan aiheuttaa oikeastu todella pahaa mieltä ja ahdistusta toiselle. Mutta nyt, tässä tämä tarina on!



Kiusattu


Eevi näki heidän lähestyvän taas. Hän tunsi painuvansa hiukan kyyryyn koulun kirkkaan oranssilla penkillä. Hän toivoi voivansa sulaa penkin sisälle, jotta kiusaajat eivät huomaisi häntä, mutta tietenkään hän ei voinut.

 Hänen eteensä ilmestyi tyttö, joka oli aivan hänen näköisensä. Hänellä oli samanlaiset ruskeat, kiharat hiukset ja samanlaiset pähkinänruskeat silmät. 

 Ehkä katkerinta siinä, että häntä kiusattiin, oli se, että hänen kiusaajansa oli hänen oma kaksoissiskonsa.

 Ei, se ei ollut tavallista sisarusrakkautta. Ei, he eivät olleet yleensä riitojensa jälkeen ylimpiä ystävyksiä. Ei, he eivät kiusoitelleet toisiansa leikkimielisesti ja niin, että ei tarvinnut edes sopia, kun kummallekaan ei jäänyt paha olo.

 Eeville ainakin jäi paha olo. Ehkä Viiville ei jäänytkään. Tietenkään, koska hän itse oli kiusaajana. 

 Viivillä oli paljon ystäviä, Eevillä ei ollut yhtäkään, ja Viivi vei hänen kaikki mahdollisuutensa niitä saadakaan. Jos äiti ja isä kysyivät, miten koulussa meni, Viivi oli aina ensin vastaamassa ja puhui sitten niin pitkään, ettei Eevi ehtinyt sanoa mitään. Ja ihan niin kuin hän olisi kiusaamisesta kertonutkaan. Kertomisesta olisi seurannut vielä pahempaa.

 Eevi on vain hiljainen, vanhemmat sanoivat. Se ei ole huono asia, he sanoivat. He puhuivat siitä, miten Viivi oli ekstrovertti ja Eevi introvertti. Miten oli ihan normaalia, että Viivi oli äänessä ja Eevi mieluummin istuskeli yksikseen omassa huoneessaan.

 “Älä taas”, Eevi mutisi, kun Viivi seisoi hänen edessään virnistellen. Siskolla oli mukanaan tavallisimmat apurinsa: hiukan ilkeännäköinen, mustatukkainen Elina ja lyhyt ja väritön Selma.

 Eevi ajatteli joskus, että Selma ei ollut yhtään todennäköinen kiusaaja. Hän oli pieni ja arka ja vaikutti siltä, että pelkäsi eniten elämässään sitä, että itse joutuisi kiusatuksi.

 “Siinä se itkeskelee”, Viivi nauroi. “Anelee armoa! Hah!” Viivi vilkaisi kaartiaan käskevästi ikään kuin sanoen: naurakaa, tai muuten! Ja tottahan sekä Elina että Selma purskahtivat nauruun. 

 Eevi vilkaisi ympärilleen ikään kuin toivoen, että joku rohkea ilmestyisi hänen ja Viivin väliin. Mutta eihän niin ikinä käynyt. Yleensä silloin, kun Viivi alkoi kiusaamaan, pihalla alkoi joku yhteinen leikki, kuten lipunryöstö. Kukaan ei sanonut mitään, lähinnä kaikki tuntuivat keskittyvä siihen, etteivät katsoisi kohti kiusaamistilannetta. Ja silti samaan aikaan kaikki tuntuivat olevan tietoisia kaikesta, mitä Viivi teki ja sanoi.

 Niin nytkin. Pihalla alkoi kirkonrotta ja erityisen hiljainen kierros. Eevi huokaisi ja katsoi Viiviä. “Mitä sinä haluat?”

 Viivi saattoi kiusata Eeviä ihan ilman mitään syytä, ehkä ihan vain tottumuksesta. Tai ehkä hän sai siitä hyvän olon. Yleensä hän kuitenkin halusi Eeviltä jotakin konkreettista: ehkäpä käyttää Eevin lippistä aurinkoisena päivänä tai jotakin pienempää, ehkä vain lainata viivoitinta. Totta kai Eevi olisi lainannut viivoitinta muutenkin, mutta Viivi ei vain ollut koskaan oppinut pyytämään suoraan, mitä halusi.

 Tänään Viivillä oli selvät sävelet.

 “Sinun paitasi”, Viivi ilmoitti. Eevi vilkaisi yllään olevaa paitaa. Se oli hänen lempipaitansa, ompelija-äidin tekemä oma paita. Siinä oli kauniisti reunustettu kuva Eevin vanhasta lemmikkipupusta Porkkanasta. Kun Porkkana oli kuollut, äiti oli tehnyt sen paidan Eeville muistoksi.

 Nytkö hänen pitäisi antaa se Viiville?

 “Mitä sinä sillä teet?” Eevi mutisi vastahakoisesti. “Sinähän sanoit silloin, että se on ruma.”

 “Niin onkin”, Viivi sanoi huolettomasti. “Satun haluamaan sen. Anna tänne.

 Viimeiset sanat Viivi sanoi häijyn painokkaalla äänellä, jonka Eevi oli oppinut tuntemaan. Eevi huokaisi.

 “Saanko minä sitten sinun paitasi?” Eevi kysyi luovuttaneella äänellä. 

 Se oli virhe.

 “Et!” Viivi tiuskaisi. “Se on minun paitani! Pue sinä jumppapaita, tai ole ilman. Mitä se minua liikuttaa.”

 “No hyvä on”, Eevi sanoi ja nousi mennäkseen pukuhuoneita kohti. Vaihdettuaan paidat hän tuli takaisin ja ojensi oman paitansa mitään sanomatta Viiville.

 Viivi nappasi paidan Eevin kädestä ja pyörähti ympäri mennäkseen. Viivi poistui aina sillä tavalla, lopetti kiusaamisensa yhtä äkkiä kuin oli sen aloittanutkin ja häipyi nenä pystyssä, sanomatta Eeville sanaakaan.

 Elina seurasi Viiviä ylpeän näköisenä, ikään kuin olisi erittäinkin hienoa olla mukana kiusaamisessa. Selma seurasi hitaammin perässä. Eevi painoi kasvonsa käsiinsä, mutta hän olisi voinut vaikka vannoa, että hän vilkaisi arasti taakseen.

***

“Katsokaa tänne, luokka”, opettaja sanoi yhtäkkiä kesken matikantunnin. Eevi keskeytti tekemisen huojentuneena. Hän istui Viivin vieressä ja tiesi, että Viivi kopioi kaikki hänen vastauksensa. Aina huonosti menneen kokeen jälkeen syyt satoivat Eevin niskaan: Eevin vika, että Viivi ei osannut, Eevi häiritsi kokeessa, tökki Viiviä, eikö opettaja muka huomannut.

 Opettajalla oli kädessään pieni purkki. Eevi siristi silmiään, mutta hän ei nähnyt lukemaan, mitä siinä sanottiin. Oli toisen luokan kevät ja Eevi osasi kyllä hyvin lukea, mutta hän ei nähnyt luokan eteen asti. Sitä sattui usein. Eevi ajatteli joskus, että hän saattaisi tarvita silmälasit, mutta hän ei halunnut puhua siitä kenellekään. Hän kuvitteli mielessään, miten Viivi nauraisi laseille ja kutsuisi Eeviä rillipääksi.

 “Tässä purkissa lukee ‘haluaisin, että opettajani tietäisi’”, opettaja luki ääneen. Hän katsoi kaikkia vakavasti silmiin. “Jos teillä on mielessänne jotakin, josta haluaisitte kertoa minulle, mutta ette jostakin syystä halua sanoa sitä, voitte kirjoittaa asian lapulle ja laittaa tänne purkkiin.”

 Eevin mielessä välähti ajatus, että hän kirjoittaisi kiusaamisesta lapulle ja jättäisi lapun purkkiin. Hänen mielessään vilisi sarja kuvia siitä, miten opettaja panisi kiusaamiselle stopin. Eevi saisi kavereita ja kävisi koulua eikä hänen tarvitsisi näyttää tehtäviään Viiville. Miten ihanaa se olisi!

 Samassa hän huomasi Viivin katseen ja ymmärsi, ettei se onnistuisi ikinä. Koko ajatus oli hullu. Siitä seuraisi vain pahempaa. Viivi tiesi, mitä Eevi ajatteli ja näytti katseellaan, ettei se olisi ikinä, ikinä mahdollista.

 Seuraavaksi oli kuvista, ja Eevi sai nähdä, mihin Viivi oli tarvinnut Eevin lempipaitaa. Luokka maalasi oikeilla maaleilla maalauksia, ja opettaja oli pyytänyt oppilaita pukemaan jotkin sellaiset vaatteet, joissa tahrat eivät haittaisi. 

 Ja Viivillä oli päällään Eevin lempipaita. Tietysti Viivi oli unohtanut omansa kotiin, tai ehkä hän vain halusi pilata Eevin paidan. Kun opettaja tunnin aluksi jakoi kaikille halukkaille nipun sotkupaitoja, Eevin epäilys vahvistui. Viivi kieltäytyi paidasta.

 “Tuo on kyllä aika hieno paita”, opettaja sanoi kiltisti. “Ja eikö se ole Eevin? Pitäisikö sinun kuitenkin ottaa tällainen sotkettu paita?”

 “En tarvitse”, Viivi sanoi kirkkaalla äänellä. “Eevi antoi tämän minulle. Ei se pitänyt siitä enää.” Eevi painautui lysyyn pulpetissaan, mutta ei uskaltanut taaskaan sanoa mitään.

 Opettaja vilkaisi häntä ja tuntui huomaavan enemmän kuin Eevi sanoi. Hän käveli Eevin luo ja pani kätensä lempeästi hänen olkapäälleen: “Onko sinulla kaikki hyvin? Annoitko sinä sen paidan Viiville?”

 Eevi ei meinannut saada mitään sanotuksi. “Annoin joo”, hän kähisi lopulta, ja pusersi kasvoilleen jopa urhean hymyn.

 “Selvä…” opettaja sanoi hitaasti, ja näytti siltä, että hänellä oli asiastaan omat epäilyksensä. Vielä enemmän hän näytti siltä, kun Eevin piirtämä vaalea tyttö näytti surulliselta ja piiloutui pitkien hiuksiensa taa.

 Tunnin jälkeen oli välitunti. Helpotuksesta huokaisten Eevi aikoi kiirehtiä välitunnille, mutta opettajan ääni kiiri Eevin korviin: “Eevi, odotas hetki.”

 Eevi jähmettyi ja katsoi opettajaa. Sitten hän meni taas istumaan omalle paikalleen. Luokka oli tyhjillään. Opettaja laski Eevin eteen lapun, joka oli tuhrustettu aivan täyteen nopeaa tekstiä.


 Eeviä koulukiusataan. Viivi kiusaa sitä. Mä olen ollut myös mukana, mutta mä olen tosi tosi tosi TOSI pahoillani siitä. Elina kiusaa sitä myös, eikä se ole pahoillaan. Ope, mä haluaisin, että se teet sille asialle jotain. Mä en ole pitkään aikaan uskaltanut puhua tästä, koska mä pelkään, että Viivi ja Elina suuttuu ja alkaa kiusaamaan MUA, mutta nyt mun on pakko kertoa sulle, ope. Koita järjestää niin, että Viivi ja Elina ei kiusaa mua. Selma.


 Ensin viesti sai Eevin vain täyteen riemua: joku oli nähnyt hänen tilanteensa ja tahtoi pysäyttää sen! Mutta kun hän ehti loppuun nimen kohdalle, hänet valtasi hämmästys. Selma? Tietysti se oli todennäköistä, kun hän nyt ajatteli kirjettä, mutta silti. Selmahan oli aina ollut mukana kiusaamassa häntä! Mutta hän olikin ollut aina pahoillaan. 

 Eevi huomasi, ettei luokka ollutkaan tyhjä. Selma istui omalla paikallaan, ja kun Eevi katsoi häntä silmiin, Eevi huomasi, että hän oli itkenyt. Kasvot punoittivat ja silmät näyttivät tavattoman suurilta. Eevin tuli Selmaa sääli.

 “Onko tämä totta, Eevi?” opettaja kysyi vakavasti ja samaan aikaan herätti Eevin muistamaan, että opettajakin oli huoneessa. Sen Eevi oli melkein unohtanut katsoessaan ensin lappua ja sitten Selmaa.

 Ensin Eevi ajatteli, että vastaisi kieltävästi. Olisi niin paljon helpompaa väittää iloisesti, että se oli hänen ja Selman leikki ja oli vahinko, että lappu joutui purkkiin asti. Mutta kuitenkin. Jos kiusaamiselle ei pantaisi stoppia, Eevi olisi aina vain surullinen.

 “On se”, Eevi myönsi ja vilkaisi sivulleen Selmaan. “Älä anna Selmalle mitään rangaistusta. Selma ei ole koskaan edes ollut kauheasti mukana. Ja se on oikeasti pahoillaan”, Eevi ehdotti.

 Opettaja hymyili. 

 “Kiusaaminen on vakava asia, ja siitä ei voi selvitä ihan ilman rangaistusta”, hän kuitenkin sanoi. “Mutta koitan päästää Selman helpommalla. Haluatko sanoa hänelle jotain?”

 Eevin katse osui Selmaan. 

 “Kiitos”, hän sanoi konemaisesti. Seurasi vaivaantunut hiljaisuus, jonka aikana Selma ei katsonut Eeviä silmiin. Lopulta Selma kohotti katseensa ja katsoi Eeviä. Sillä hetkellä Eevi antoi oikeasti anteeksi, ja syöksyi halaamaan Selmaa.

 Ja vihdoinkin kaikki oli oikeasti hyvin.

Kommentit

  1. Ihana! En itse ole myöskään kokenut varsinaista 'kiusaamista', joitan huomautuksia tai tms. jotka unohdetaan, mutta siis aivan ihana tarina!! Kiusaaminen on aina väärin, ja tämä tarina näyttää sen!! :3

    VastaaPoista
  2. Rakastan tätä! Tosi selkeä, mukaansatempaava ja muutenkin sellainen, että jaksaa lukea loppuun asti tarkkaavaisesti! Mua ei oo ikinä kiusattu, jotain meidän luokan poikien ”Anni on hikke kun se tykkää koulusta”- heittoja lukuunottamatta (heh, oon oikeesti vähän liiankin kouluintoilija), joten ei oo omaa kokemusta, mutta en tedä, silti samaistuttava. Mulla ei oo tosin kaksoissiskoa joka kiusaa, onneksi! Tää on kuitenkin ihana tarina❤️

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Heiheihei!! Aiotko... Kommentoida? Se ois oikeesti aivan ihanaa 💜 Teidän lukijoiden kommentit on aina ihan parasta, oli se kommentti sitten vaan "hyvä tarina" tai kunnon romaani plussineen ja miinuksineen. Kiitän sua siitä jo etukäteen, että haluut piristää mun päivää kommentilla, ja jos on ongelmii kommentoinnissa, niin ois mahtavaa jos haluisit sanoa sen mulle sähköpostissa: esterintarinoita@gmail.com

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Pudotuspeli

Ensi silmäyksellä...?

Kirjallisuuden hahmoja #3 - Harry Potter- shipit