"Week away" 2!

 Tämä tarina lukeutuu täten niihin tarinoihin, jotka yksinkertaisesti vievät minut mukanaan ja pakottavat jatkamaan. Joskus, joitakin tarinoita kirjoittaessa, yksinkertaisesti jokin napsahtaa pään sisällä (jep, ei kovin hyvä vertaus, koska sitä käytetään yleisesti kuvaamaan hulluksi tulemista, mutta kuitenkin :D), ja on pakko jatkaa. Kun saan lauseen kirjoitettua, näen aina seuraavan päässäni. Jos vaikka sanon, että päähenkilö nousi sängyltä ja sänky narisi, näen sen tapahtuvan ikään kuin silmieni edessä.

 Tämä on niitä tarinoita, ja siksi tässä teille kakkososa "Week away"tä. Joten, nyt voit alkaa lukemaan! Toivottavasti nautit edes lähes niin paljon kuin minä tätä tarinaa kirjoittaessani!




                                               Kuva: Pixabay
                                          

"Week away" 2

- Melissa, oletko valmis? Äidin ääni kuului ohuen oven läpi kylmänä ja neutraalina. Se sai minut ajattelemaan hänen silmiään, kun kysyin mitä nyt tapahtuu ja hän sanoi lähettävänsä minut pois. 

 Vilkaisin huoneen lattialle. Ikivanha Helinä-keiju -matkalaukku repsotti aukinaisena lattialla. Pala harmaata collegea valui matkalaukun laidan yli. Se kuului lempihousuihini, niihin, joissa oli kermanvärinen pala sivussa.

 Nappasin karkailevasta palasesta kiinni ja tungin sen matkalaukkuun pesupussin, kirjan ja puhelimeni seuraksi. Riuhdoin vetoketjun kiinni, vaikka se oli hankalaa, koska olin tunkenut laukun aivan täyteen tavaroitani. Sitten painoin suuni ovea vasten ja huudahdin äidille: - Valmista on!

 Kuului kolinaa, joka aiheutui aina, kun vanhaa ja rikkinäistä ovenkahvaani käännettiin. Sitten äiti astui sisään. Hän oli pukeutunut farkkuihin ja siistiin, valkoiseen puseroon, jossa oli kukkia. Hiuksensa hän oli harjannut ja lisäksi hänellä oli meikkiä. Hän näytti sievemmältä ja vähemmän kireältä kuin eilen rehtorin kansliassa.

 Hän näytti jopa niin myötätuntoiselta, että päätin yrittää vielä yhden kerran.

 - Onko sinun pakko lähettää minut pois? Kysyin alahuuli lerpallaan. - Etkö voisi keksiä minulle jotain rangaistusta täällä kotona?

 Näin heti, että se oli virhearvio. Äidin suu vetäytyi ohueksi viivaksi. Hän tarttui matkalaukkuuni tiukemmalla otteella kuin oli tarpeellista.

 - En, hän sanoi lyhyesti, ja astui ulos huoneesta matkalaukkuni kädessään. Ovella hän vilkaisi minua olkansa yli ja huikkasi: - Lähtö on viiden minuutin päästä.

 Sitten hän meni ja pamautti oven kiinni.


Hyvin pian huomasin katuvani puhelimen pakkaamista. Se nimittäin tarkoitti, etten saanut sitä käsiini matkan aikana. Ja matka. Oli. Pitkä.

 Kello oli alle seitsemän, kun lähdimme liikkeelle. Kun auto vihdoin pysähtyi, ulkona oli kylmää ja pimeää.

 Avasin oven ja astuin ulos. Tunsin oloni kuin häkkilinnuksi, joka vapautetaan luontoon. Muutaman ensimmäisen hetken ajan nautiskelin pakkasen tuomasta kylmyydestä ihollani ja katselin rauhallisena taivasta. Se oli täynnä tähtiä kuin sen päälle olisi ripoteltu tomusokeria.

 Sitten äiti nousi autosta ja lähti kävelemään pihaa eteenpäin. Vasta sitten muistin. Vilkaisin maahan - ruohoa peitti ohut, hienonhieno lumikerros. Mieleeni pujahti karmea epäilys. Haukoin henkeä, ja hämmästykseni ja pelkoni pyörteilivät kylmässä ilmassa edessäni.

 Automatka, joka kesti luvattoman pitkään, itse asiassa koko päivän. Pakkasta (no, sitä oli kotonakin) ja lunta maassa, vaikka oli vasta lokakuu. 

 En kai minä ollut Lapissa?

 Juoksin äidin perään. Tarrasin häntä kyynerpäästä, koska se oli ainut, mitä siihen hätään sain käsiini. Kangas luiskahti sormieni välistä, mutta äiti oli jo huomannut kosketukseni ja kääntyi katsomaan minua ärsyyntynyt mitä-nyt-taas-ilme kasvoillaan.

 - Äiti, missä me olemme? Kysyin kimeällä äänellä.

 - Inarissa, äiti vastasi vahvistaen kaikki pelkoni. Pysähdyin paikalleni ja tuijotin häntä järkyttyneenä. Hän ei joko huomannut sitä tai sitten ei välittänyt. Hän jatkoi kaikessa rauhassa matkaa ovelle.

 Otin hänet kiinni ja pysäytin taas.

 - Äiti - et kai sinä tosissasi aio jättää minua viikoksi Lappiin? Kysyin hätääntyneenä, sillä hänen kasvonsa enteilivät pahinta.

 - Aion, miksi en aikoisi? Äiti tiuskaisi menetettyään ilmeisesti hermonsa minun kysymyksiini. - Käskin sinun pakata lämpimiä vaatteita mukaan, joten pärjäät kyllä. Sitä paitsi Lampelaiset huolehtivat sinusta.

 - Keitä ovat Lampelaiset? Kysyin pää pyörällä.

 - Minun siskoni perhe, äiti vastasi yhtäkkiä pirteällä äänellä. Hän hymyili. - Et ole tutustunutkaan juuri serkkuihisi, Melissa, koska he asuvat näin kaukana. Tämä on upea tilaisuus saada uusia ystäviä!

 Upea tilaisuus hukkua tuntureihin, sanoisin. Ja menettää kaikki oikeat ystäväni, kun en pääsisi mukaan syysloman juttuihin.

 Äiti ei (yllättäen) kuullut ajatuksiani, vaan jatkoi suoraan talolle. Minä seurasin perässä katsoen taloa vasta nyt ensimmäisen kerran kunnolla. Se oli tavallisen näköinen, kohtuullisen siisti, harmaa lautatalo, ei siis mikään hirsimökki. Jotenkin tietoisuus siitä, että asuisin kaikesta huolimatta tavallisessa talossa enkä stereotypioiden lappi-mökissä, rauhoitti minua kummasti.

 Ovi sen sijaan ei rauhoittanut minua. Siihen oli kiinnitetty hirven sarvet, ja ajatus metsästävästä, lappilaisesta ukosta hermostutti minua. Äiti koputti napakasti oveen ja antoi samalla laukkuni minulle.

 Sisältä kuului askelia. Hetken kuluttua kuului avaimen rapinaa lukossa, ja ovi vierähti auki. Oviaukossa seisoi nainen, jolla oli vaaleimmat hiukset, jotka olin ikinä nähnyt, sinisimmät silmät, jotka olin ikinä nähnyt ja levein hymy jonka olin ikinä nähnyt. Hän oli kuin Elovena-tytön vaaleampi, sinisilmäisempi ja aurinkoisempi sisko.

 - Moikka! Hän sanoi pirteästi. Ääni oli yllättävän matala ja rivakka ottaen huomioon, miten iloiselta hän näytti ja miten iloisesti hän puhui. - Onkos siinä Melissa? Onpa hauska tutustua! Tulkaa sisälle juttelemaan.

 - Ei kun minä ajattelin tästä lähteä, äiti sanoi epäröiden. Vaalea nainen heilautti kättään torjuvasti ja tuhahti.

 - Ei todellakaan! Sinähän olet juuri ajanut koko päivän tänne, kai sinä nyt yöksi jäät? Huomenna aamulla saat lähteä, hän sanoi reippaasti. Sitten hän vetäisi meidät sisään ja sulki oven takanamme ennen kuin äiti ehti vastustella sen enempää.

 Hän nappasi minua hartioista kiinni ja katsoi pitkään. Lopulta hän hymyili hyväksyvästi.

 - Viimeksi kun näimme, olit viiden, hän sanoi ja hihitti. - Et taida muistaakaan minua enää? Olen Heli. Sinä vietät täällä syysloman.

 Se oli tullut jo selväksi.

 Heli vei meidät olohuoneeseen. Se oli jälleen yksi helpotus. Se oli aivan tavallinen, valkoinen, keltainen ja hiukan musta huone, hiukan epäsiisti ja jollakin kiistämättömällä tavalla ehdottomasti viihtyisä. Ehkä se johtui esineistä, jotka oli aseteltu kuin juttelemaan toisilleen, tai sitten väreistä, jotka kaikki tuntuivat hymyilevän tulijalle, mutta olohuone oli ehdottomasti sellainen huone, johon halusi jäädä.

 Pienellä, ruskealla sohvalla istui pellavapäinen poika. Hän oli jos mahdollista vieläkin vaaleampi ja sinisilmäisempi kuin äitinsä, ja hän hymyili ilkikurisesti. Unohdin heti, ettei minun pitäisi pitää mistään täällä, koska hänellä oli niin hauskasti kuriton hymykuoppa vain toisessa poskessa ja silmissään niin veitikkamainen ilme.

 - Tässä on Väinö, Heli esitteli ja viittasi poikaan pienellä kädellään.

 Väinö näytti hänelle kieltä. Sitten hän vilkaisi minua ja sanoi kirkkaalla äänellä: - Moi!

 - Moi vaan, vastasin. Istahdin tuolille, joka oli kyllin lähellä sohvaa, jotta sain imettyä Väinöstä reipautta, ja kyllin kaukana siitä, jotta minun ei tarvinnut istua ihan vieraan pojan viereen.

 - SAIMI! Heli karjaisi paljon kovemmalla äänellä kuin äiti kotona. Säpsähdin, mutta onnistuin onneksi peittämään sen nopeasti. Heli vilkaisi minuun ja virnisti. - Sinä et varmaan olekaan siihen tottunut, että täälläpäin puhutaan ihan ääneen. Ei sellaista muminaa kukaan kuule. 

 Hän harppoi keittiöön ja alkoi sekoittaa teetä. Kuulin askelia portaista, aivan päämme yläpuolella. Oikeastaan se kuulosti siltä, kuin joku olisi kävellyt päänahkaamme pitkin, mutta päälakemme olisikin ollut puuta.

 Hetken päästä olohuoneeseen pyrähti tyttö. Hänen silmissään oli reippaasti enemmän harmaata, mutta siniseen nekin taittuivat. Myöskään hänen hiuksensa eivät olleet yhtä silmiinpistävän vaaleat kuin Helin ja Väinön. Hän näytti sievältä, ystävälliseltä ja niin ihanan tavalliselta, että olisin voinut itkeä. 

 - Mitä nyt, äiti? Saimiksi kutsuttu kysäisi. Sitten hän näki minut ja hänen silmänsä levisivät. - Oi! Joko te tulitte! 

 Hän tuli muutamalla pitkällä harppauksella istumaan viereiseen tuoliin. Sitten hän hymyili lämpimästi.

 - Moi, minä olen Saimi, hän esittäytyi.

 - Melissa, sanoin vain, koska en osannut vielä sanoa muutakaan. 

 Saimi hymyili ja sanoi varmalla äänellä: - Meistä tulee vielä hyvät kaverit, usko pois. 

 Lämmin tunne ailahti sisälläni. Ensimmäisen kerran sen kamalan rehtorin kansliassa käydyn keskustelun jälkeen hymyilin. 

 Sanoin: - Niin varmasti tulee.








Kommentit

  1. Vau, tosi kiva! Tykkäsin! Tuli muuten mieleen siitä ekan osan maininnasta, että kirjoitit koulussa tästä se, kun en itse tykkää kirjoittaa käsin. En osaa keksiä hyvää juonta tarinaan, jos se pitää keksiä käsin kirjoittaessa, joten yleensä kirjoitan suurinpiirtein pätkän jostain pidemmästä novellistani😅 Ja hei, itse tästä Week Awaysta; Lappiinhan ajaa todella kauan melkein kaikista paikoista Suomea, niin mun mielestä olisi ollut kiva, että olisit kuvaillut enemmän sitä automatkaa. En jatka tätä ideaani, koska kuulostan pilkunviilaajalle😂 Tiivistettynä; ihana tarina!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon! No, oikeastaan tarinassa ei varsinaisesti selviä, missä Melissa asuu, koska se ei olekaan se pointti tässä, vaan se viikko, jonka hän viettää Inarissa ja tustustuu Saimiin ja Väinöön.
      Itse kirjoitin todella pitkään käsin, vasta vuosi sitten sain läppärin jolla kirjoittaa. Siinä ei kuitenkaan ole Internet-yhetyttä, joten en voi laittaa sieltä tarinoita suoraan blogiin, vaan ne pitää ensin kirjoittaa uudestaan äidin puhelimella. Ärsyttävää. :)

      Poista
  2. Tää on ihan super hyvä!! Ootan jatkoa ;D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitooos! Oon jo kirjoittamassa kolmososaa, mutta todennäköisesti tulee ensin muuta väliin, ettei blogi olis ihan pelkästään Week away:tä :)

      Poista

Lähetä kommentti

Heiheihei!! Aiotko... Kommentoida? Se ois oikeesti aivan ihanaa 💜 Teidän lukijoiden kommentit on aina ihan parasta, oli se kommentti sitten vaan "hyvä tarina" tai kunnon romaani plussineen ja miinuksineen. Kiitän sua siitä jo etukäteen, että haluut piristää mun päivää kommentilla, ja jos on ongelmii kommentoinnissa, niin ois mahtavaa jos haluisit sanoa sen mulle sähköpostissa: esterintarinoita@gmail.com

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Pudotuspeli

Ensi silmäyksellä...?

Kirjallisuuden hahmoja #3 - Harry Potter- shipit