"Week away"

 Moi!

Tämän tarinan nimi on eräästä todella hyvästä leffasta, jonka nimi on Week away, viikko poissa. Annoin sen oman tarinani nimeksi, koska se tuntui todella hyvin tiivistävän tämän tarinan pointin. (Kun taas 'Viikko poissa' kuulosti ainakin omaan korvaani harvinaisen tyhmältä...)

 "Week away" syntyi koulussa, kun tehtävänantona oli kirjoittaa syyslomasta. Omasta syyslomastani kirjoittaminen tuntui tylsältä, joten päätin vaihtaa näkökulmaa. Ensinnäkin, en kertonutkaan omasta lomastani vaan jonkun aivan muun; toiseksi, tässä tarinassa lähtökohtaisesti syysloman alkaminen ei ole hyvä juttu. Meillä on onneksi kiva opettaja, jota ei haittaa, että vähän muokkaan tehtävänantoja... ;)

 En osaa oikein kertoa tästä tarinasta mitään paljastamatta liikaa, mutta sanon, että kuten lupasin, nyt alkaa ensimmäinen jatkotarina. Nyt, ole hyvä, pääset lukemaan!

                                                         Kuva: Pixabay Nothing-tekstin lisäys: Ester


"Week away"

- Tämä ei käy laatuun, kuraattori sanoi napakasti. Hänen punaiset tekokyntensä napsahtivat pöydän pintaan. Tuijotin niitä lumoutuneena. Naps, naps. Pelkäsin, että ne irtoaisivat.

 - Melissa, kuunteletko sinä? Äiti tiuskaisi. Hän näytti kaikella tapaa liian kireältä. Hänellä oli vielä yllään työvaatteet ja päässään liian tiukka nuttura. Hänet oli kutsuttu suoraan töistä kuraattorin, koulun rehtorin, Liljan vanhempien ja minun väliseen keskusteluun. Lilja itse ei päässyt paikalle, koska hän oli kotonaan toipumassa sairaalareissusta.

 En tuntenut syyllisyyttä ajatuksen livahtaessa mieleeni. Lähinnä myötätuntoa Lilja-parkaa kohtaan. Ei varmasti ole kivaa joutua kesken koulupäivän sairaalaan, jotta lääkärit voivat kaivaa lasinsirut kädestäsi pois.

 Mutta se ei ollut minun syytäni!

 - Öö, kuuntelen, sanoin viattomasti, tosin monta sekuntia myöhässä. Tosiasiassa en ollut kuunnellut hiukkaakaan. Kuraattorin kynnet häiritsivät minua liikaa.

 Kaikki aikuiset huokasivat yhteen ääneen, pettyneesti ja paheksuvasti. Kuraattorin kynnet osuivat taas pöytään. Naps.

 - Tämä ei käy laatuun, kuraattori toisti. Hänellä oli likaiset, maantienharmaat hiukset ja ohut suu, joka suipistui hänen puhuessaan. - Viime aikoina koulusi on mennyt... no, surkeasti. Koulun laitteiden vahingoittaminen...

 Se oli ollut Liljan vika. Hän heitti minun tablettini vesilammikkoon! Mitä minä sille voin, kysyn vaan!

 - ... lintsaaminen ja nyt tämä, kuraattori jatkoi. - Kaadoit Liljan astianpalautuksen päälle, ja hän joutui sairaalaan!

 Se juttu ei todellakaan mennyt tippaakaan noin. Liljan sairaalareissu oli yksinkertaisesti se, mitä saa, kun laskee yhteen Liljan liian pitkät kengännauhat + astianpalautuskärry täynnä lasia + ilkeät "silminnäkijät", jotka haluavat minulle ongelmia.

 - Olen tosi pahoillani hänen puolestaan, sanoin rehellisesti. Olinkin. Mutta en siinä mielessä, että mikään siitä olisi ollut minun syytäni.

 Ilme kuraattorin silmissä laantui hiukan, mutta hän ei sanonut mitään.

 Rehtori ajatteli ilmeisesti, että minua piti syytellä jatkuvasti ja jos kuraattori ei sitä tehnyt, hän tekisi. Hän avasi suunsa ja sanoi: - 'Anteeksi' ei nyt auta, Melissa. Tästä tulee seuraamuksia.

 En sanonut 'anteeksi'! Minä en pyydä anteeksi asioita, joita en ole tehnyt!! En. Sanonut. Anteeksi!!!

 -... tiiviissä yhteistyössä äitisi kanssa, rehtori lopetti. Räpäytin silmiäni edelleen vähän kiukkuisena. Mitä hän oli äsken sanonut? - Älä luule, että pääset rangaistuksetta. Ja Liljalta sinun täytyy tietenkin pyytää anteeksi heti, kun hän on hiukan toipunut.

 Kiukku muljahti vatsassani. Saatoin kuvitella Liljan, toisessa kädessä kipsi täynnä ystävien nimiä ja terveisiä, punaiset huulet mutrussa. Ja minut, äiti takanani, lukemassa valmiiksi kirjoitettua anteeksipyyntöä ylhäisen näköiselle Liljalle. Viha säkenöi koko kehoni läpi. Olisin voinut kirkua kaiken epäreiluutta.

 Äiti sanoi teennäisiä hyvästejä rehtorille, kuraattorille ja Liljan vanhemmille. Hänen suunsa luona oli vihainen juonne. En välittänyt sanoa kenellekään mitään, otin vain takkini ja livahdin autoon.

 Äiti ilmestyi muutaman minuutin päästä viereeni. Hänen huulensa olivat vihaisesti supussa. Hän ei sanonut mitään. Minäkään en sanonut mitään.

 Äiti käynnisti auton ja ajoi hitaasti pois koulun pihasta painavassa hiljaisuudessa. Ohitimme S-Marketin ja kirjaston, edelleen äänettä. Uimahalli. Hesburger, päiväkoti, Lidl, apteekki. Maamerkit toisensa perään jäivät taakse, eikä äiti sanonut sanaakaan.

 Minun oli pakko rikkoa hiljaisuus.

 - No - mitä? Kysyin. - Mitä nyt tapahtuu? Oletko - mitä sinä ajattelet nyt?

 Hiljaisuus, sitten -

 - Minä olen aivan helvetin vihainen ja pettynyt, äiti sanoi tyynen rauhallisella äänellä. Vetäisin syvään henkeä tyytyväisenä, ettei hän ei huutanut. - Ja nyt tapahtuu se, että minä lähetän sinut pois.

 Ai, okei. EIKUN SIIS MITÄ?!

Kommentit

  1. Vau, aivan ihana! Jatkoa jatkoa jatkoa, heti paikalla! Tahdon tietää, mitä tapahtuu!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Olenkin jo aloittanut kirjoittamaan jatko-osaa ;)

      Poista
  2. Wautsi wau!!! Tää on toosi hyvä, Anni on oikeessa, odotan jatkoa :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tosiaan, jatkoa on luvassa hyvinkin pian!! Kiva, että pidätte :)

      Poista

Lähetä kommentti

Ihanaa jos kommentoit! Kaikki kommentit ovat tervetulleita ja merkitsevät minulle todella paljon ❤️ Otan vastaan niin kehuja kuin kritiikkiäkin, jos se on annettu ystävällisesti! Jos kommentointi ei onnistu, voit kertia ajatuksiasia postauksistani sähköpostiviestillä: esterintarinoita@gmail.com

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Pudotuspeli

Ensi silmäyksellä...?

Kirjallisuuden hahmoja #3 - Harry Potter- shipit