Sininen hetki, luku 1 - Kuraverisen kurakyyneleet

 Heips!

Tämänkertainen juttu on oikeastaan tarkoitettu sitä varten, että laitan sen Wattpadiin (ne, joilla on Wattpad: olen siellä @sanapisaroita), mutta aloitan nyt kirjoittamaan tätä tänne blogiinkin, koska miksi ei?

 Sinisen hetken taustatarina on oikeastaan vain se, että selasin Wattpadista Dramione-kirjoja. Wattpad uskoo vakaasti, että olen jonkinlainen super hp-fani, koska luen yhtä Pakkaskukkia-kirjaa. Se on kyllä hyvä, mutta muuten en ole mikään valtava Harry Potter -fani. Joka tapauksessa, ärsyynnyin siihen, että huomasin, ettei Wattpadissa ole yhtäkään oikeasti hyvää Dramione-kirjaa. 

 Shippinä Dramione on minusta kiehtova, sillä Hermione ja Draco ovat viimeiset ihmiset, joiden olettaisi päätyvän yhteen, ja siitä syystä juuri haluaisin lukea heistä kirjoitetun oikeasti laadukkaan fanifikin. Ongelma on se, että useasti Draco muuttuu siinä sivussa mukavaksi ja välittäväksi. Ehkä hän onkin sellainen, mutta pitää kuitenkin muistaa, että kirjoissa hän ei näytä sitä, siispä hänestä ei voi yhtäkkiä vain tulla sellaista. Tai jos tulee, sen pitää näkyä vähitellen. Eikä Hermione ole sen lajin tyttö, joka ihan yhtäkkiä vain hyppää Dracon kaulaan, vaikka ennen vihasi häntä sydämestään.

 Näitä asioita olen yrittänyt suitsia Sinisessä hetkessä. Nyt lukijat haluaisin erityisen paljon kommentteja, koska kun laitan tämän Wattpadiin, haluaisin, että se on oikeasti hyvä. Antaako rohkeasti krtitiikkiä, sanokaa missä onnistuin ja missä en, mitä enemmän palautetta, sitä parempi. Ja tosiaan, jos kommentointiosuus ei toimi, laittakaa sähköpostia, sillä ihan todella haluaisin tästä mahdollisimman hyvän. 

 Mutta tosiaan, tässä tämä nyt tulee, sori kun ei ole mitään söpöä Harry Potter -kuvaa tässä, en löytänyt sellaista, jota saisi käyttää vapaasti. Tein Wattpadia varten kaksi kansikuvaehdotusta; kumpi on kivempi?




Alkuperäinen kuva: Pixabay Muokkaus: Ester Muokkauksen sovellus: PicCollage

Sininen hetki


Kipu sävähti käsivarressani.


 “Aih!” Älähdin. Katsoin vihaisena kellanpunaista kissaa, joka oli raapaissut kättäni. “Mistä hyvästä tuo nyt oli?”


 Koukkujalka ei vastannut. Se tuijotti minua syyttävästi rupikonnahillonvihreillä silmillään. 


 Huokaisin ja sanoin lempeämmin: “Sinua vain harmittaa, kun minä pidän tiukasti kiinni, eikö vaan? Voi pikkuista. Sinun täytyy pysyä sylissäni.”


 Koukkujalka näytti edelleen nyrpeältä. Kiristin otettani sen kyljen ympäri pitäen samalla huolen, että käteni pysyi poissa sen kynsien ulottuvilta.


 “Anteeksi, mutta eläinten tuominen junaan on kiellettyä”, honottava ääni sanoi. Nostin katseeni ja kirosin mielessäni. Olin kulkenut tästä kuusi vuotta, eikä kukaan ollut koskaan sanonut minulle mitään, paitsi tänään.


 Hymyilin miehelle, joka oli punatukkainen, pitkä ja laiha, ja jonka silmissä oli typeräntärkeä ilme.


 “Oi, niinkö”, liversin. “Harmi. Onneksi en matkusta täällä, olen läpikulkumatkalla. Kiitos kuitenkin ohjeistuksesta.”


 “Aina palveluksessanne, neiti”, mies honotti tyytyväisenä. Väläytin hymyn ja jatkoin matkaa. 


 Lopulta olin varma, että kukaan ei katsonut minua. Vetäisin syvään henkeä ja pyrähdin juoksuun. Hetki hetkeltä odotin iskua - en ollut koskaan päässyt eroon tunteesta, että läjähtäisin tolppaa päin ja kiinnittäisin kaikkien huomion itseeni. Sitä ei kuitenkaan seurannut, vaan sujahdin vaivattomasti läpi.


 Laiturilla yhdeksän ja kolme neljäsosaa oli paljon ihmisiä. Niin kuin aina lukuvuoden alkaessa. Kaapuihin pukeutuneet velhot ja noidat kävelivät ympäriinsä tönien toisiaan pois tieltä ja mutisten kiireisiä anteeksipyyntöjä.

 

 Samassa äkkäsin väkijoukosta tutun mustatukkaisen pojan. Laiha vartalo, joka tuntui venyneen kesän aikana vieläkin pidemmäksi, sotkuinen, musta tukka, pyöreät silmälasit, salaman muotoinen arpi otsassa. 


 “Harry! Harry!” Huudahdin ja syöksyin pojan luo. Harry kääntyi katsomaan minua ja virnisti. 


 “Moi, Hermione”, hän sanoi. 


 “Kenen kanssa sinä tulit? Dursleyiden?” Kysyin hengästyneenä. En ollut nähnyt Harrya koko kesän aikana.


 “Weasleyiden”, Harry vastasi. 


 “Moi vaan sinullekin, Hermione”, ääni tokaisi happamasti korvani juuresta ennen, kuin ehdin kysyä, missä Weasleyt olivat. 


 “Ron!” Huudahdin, ja tuijotin pitkää, punatukkaista poikaa. Niin kuin Harrykin, Ron oli kasvanut kesän aikana monta tuumaa ja näytti nyt entistä enemmän siltä, että häneen oli langetettu venytysloitsu. “En huomannut sinua -”


 “Joo, huomattiin”, Ron tokaisi.


 “Äh, älä jaksa”, tokaisin kärsimättömästi. Käännyin päättäväisesti Harryn puoleen. “Harry, miten sinun lomasi meni?”


 “Haloo?” Ron sanoi närkästyneenä. “Olen edelleen tässä! Minäkin olin kesälomalla!”


 “Onko teidän pakko alkaa riidellä heti ensimmäisellä sekunnilla?” Harry tokaisi. Vastausta odottamatta hän otti laukkunsa ja Hedwigin häkin ja asteli kohti junaa.


 Heitin Roniin säikähtäneen katseen ja seurasin perässä. Askeleiden kaiusta mukulakiveyksellä päättelin Roninkin seuraavan.


 “Otetaanko vaunuosasto?” Harry kysyi. Hän kuulosti jo ihan normaalilta.


 Puraisin huultani ennen kuin sanoin: “Harry, me ei voida. Meidän pitää - tai siis että valvojaoppilaat partioivat junassa, muistatko?”


 “Ai, joo, muistan”, Harry sanoi. Hän näytti jostakin syystä kamalan pettyneeltä. 


 “Meillä ei mene siinä kauaa”, lisäsin huolestuneena.

 

 “Okei, hienoa”, Harry sanoi ja näytti meille peukkua. 


 Vilkaisin Ronia. Hän kohautti olkapäitään. Niinpä sanoimme Harrylle heipat ja siirryimme eteen, missä valvojaoppilaiden oli tarkoitus kokoontua ja lähteä partioimaan käytäville.


 “Oih, ihanaa”, Ron sanoi ja veti syvään henkeä, kun kärrynoita kulki ohitsemme höyryävän kuumien kurpitsaleivosten kanssa. Läimäytin pitkää kättä, joka oli nappaamassa yhden ohimennessään.


 “Meidän kuuluu näyttää esimerkkiä”, muistutin. Ron näytti siltä, kuin olisin heilutellut hänen edessään Nimbus 2000 ja vetäissyt sen sitten yhtäkkiä pois.


 “Esimerkkiä”, hän sylkäisi sanan suustaan kuin se olisi ollut jotakin inhottavaa. 


 “Etkö tottunut siihen jo viime vuonna?” Kysyin, ja avasin vaunuosaston oven. Toiset valvojaoppilaat olivat jo kerääntyneet sinne.


 “Kyllästyin siihen viime vuonna”, Ron tokaisi. “Niin kuin muuten noihin älykääpiöihinkin.”


 Ei ollut vaikea päätellä, ketä hän tarkoitti. Puuskupuhilta paikalla olivat Hannah Abbott ja Ernie Macmillan, mutta Luihuisilta oli tuttuun tapaan Draco Malfoy ja Pansy Parkinson. Värähdin inhosta katsoessani Malfoyn kalpeita, ivallisia kasvoja.


 “Kiitos samoin, Weasley”, Malfoy virnuili. Pansy kikatti ällöttävästi hänen vieressään. “En kyllä ymmärrä, miksi Dumbledore valitsi sinut - teidän perhellä kun ei ole varaa lahjoakaan -”


 “Toisin kuin teidän perheellä, näemmä”, sanoin nopeasti ja ylenkatseellisesti. Ronin käsi oli puristunut uhkaavasti sauvan ympärille. “Sehän nimittäin selittää, miksi sinä olet täällä.” 


 Malfoy avasi suunsa ärähtääkseen jotain, mutta juuri silloin professori McGarmiwa astui vaunuosastoon. Hän silmäili hetken Ronin sauvaa puristavaa kättä ja Malfoyn pilkallisia kasvoja ja kysyi: “Onko täällä joku ongelma?”


 Kukaan ei vastannut mitään.


 “Malfoy? Weasley?”


 Malfoy repäisi lopulta katseensa irti Ronista. Hän teki vielä halveksuvan äännähdyksen siihen suuntaan, ja kääntyi sitten sanomaan vinosti hymyillen McGarmiwalle: “Minulla ei ole mitään ongelmaa.”


 Inhosin hänen kasvojaan, kun hän painotti hienoisesti ‘minulla’-sanaa. 


 “Weasley, Granger?”


 “Ei ongelmaa, professori”, vastasin Ronin puolesta. Hän mulkoili edelleen Malfoyn kasvoja sen näköisenä, että saattaisi kirota hänet pienestäkin ärsytyksestä.


 “Hyvä on sitten”, McGarmiwa sanoi kuivasti. “Hiljaisuutta! Kyllä, se koskee myös sinua, Malfoy. Anna Parkinsonin olla edes viisi minuuttia.”


 Malfoy pudotti kädestään kasan Pansy Parkinsonin hiuksia, joita oli vähän flirttailevasti sivellyt. Hän hymyili verkkaisesti ja sai Pansyn taas kikattamaan. Minua yökötti.


 “Monet teistä ovatkin tuttuja viime vuodelta”, McGarmiwa aloitti välittämättä tippaakaan siitä, että Malfoy kuiskutteli Pansy Parkinsonin korvaan. Yritin itsekin olla välittämättä. “Muutamat ovat kuitenkin uusia, joten käydään perusasiat läpi.”


 Ron muodosti huulillaan sanan ‘tylsää’. Läpsäisin häntä poskelle ja yritin olla nauramatta.


 “Valvojaoppilaiden pitää olla esimerkkinä pienemmille”, McGarmiwa sanoi. En juuri kuunnellut, sillä kyllähän minä nuo jutut tiesin. Sen sijaan katselin inhoavasti, miten Malfoy leikitteli Pansyn hiuksilla. Tällä hetkellä hän teki niihin pientä lettiä. Se oli itse asiassa aika siististi tehty. Mistä Malfoy oli sellaisenkin oppinut?


 “Hyvä on sitten”, McGarmiwa sanoi lopulta. Esitin taidokkaasti, etten ollut säpsähtänyt. “Menkää partioimaan käytäville, sitten voitte nauttia ruokakärryn antimista.”


 “HUH, miten pitkään hän puhui!” Ron valitti kovaan ääneen, kun kuljimme poispäin junan etuosasta. “Luulin jo, että hän yrittää rikkoa professori Binssin ennätyksen nukahtaneiden oppilaiden määrässä - tai siis, kaikki se hölinä esimerkin näyttämisestä ja muusta - tyl-sää!”


 “Mm”, vastasin älykkäästi. Seurasin edelleen katseellani Malfoyta ja Parkinsonia. Pansy kumartui juuri kuiskaamaan jotakin Malfoyn korvaan aivan liian kovalla äänellä. 


 Ron rypisti kulmakarvojaan.


 “Hermione?” Hän kysyi ja heilutteli toista kättään kasvojeni edessä. “Ketään kotona?”


 Mulkaisin häntä murhaavasti ja sanoin arvokkaasti: “Lopeta kätesi heiluttaminen naamani edessä, Ron. En näe, mihin kävelen.”


 “Et nähnyt äsken muutenkaan”, Ron tuhahti. “Olit niin keskittynyt tuijottamaan Malfoyta ja sitä Parkinsonin lehmää. Miksi sinä katsot Malfoyta koko ajan?”


 “Enkä muuten katso”, suutahdin. Ron otti kasvoilleen uskoo-ken-tahtoo-ilmeen. En ollut huomaavinanikaan.


 Joku lyhyt ja hontelo poika syöksähti edestäni ja tuuppasi minua ohimennessään. Horjahdin ja olin kaatua, mutta Ron koppasi minut nopeasti. Autettuaan minut pystyyn hän tarttui poikaa hihasta ja ärähti: “Hoi! Oletko kuullut, ettei käytävillä saa juosta, kääpiö?”


 “Ron! Minähän olen sanonut, ettet saa kutsua heitä kääpiöiksi!” Moitin.


 Ron kohautti olkapäitään näyttämättä tippaakaan katuvalta.


 “No kun he ovat”, hän valitti. Sitten hän käänsi katseensa taas minua tuupanneen pojan suuntaan, joka yritti vaivihkaa livahtaa pois. “Äläpäs mene mihinkään. Mikä sinun nimesi on?”


 “Liam Bones”, poika sanoi vastahakoisesti. Vasta nyt katsoin häntä kunnolla. Hänellä oli hiekanvärinen tukka ja tuikkivat siniset silmät.


 “Bones?” Toistin. “Oletko sukua Susannalle?”


 Liam nyökkäsi ja sanoi: “Pikkuveli.”


 “Millä luokalla olet?” Ron kysyi selvästi haluten vain pysyä kaavassa. Napsautin suuni kiinni ja annoin hänen hoitaa muodollisuudet.


 “Tunnin päästä ensimmäisellä”, Liam vastasi.


 Ron kohotti kulmakarvojaan.


 “Et vielä ensimmäiselläkään ja nyt jo aiheuttamassa hankaluuksia?” Hän kysyi. “Se on aika saavutus, kaveri. En usko, että kukaan - paitsi ehkä Fred ja George, mutta -”


 “Ron, annat hänelle vaikutelman, kuin hankaluuksien aiheuttaminen olisi joku taiteen laji!” Keskeytin.


 “Mutta se on!” Liam ja Ron sanoivat samaan aikaan. Ron virnisti hänelle ja vilkaisi minua sitten hiukan anteeksipyytävästi. Tuhahdin.


 “Siitä taiteen lajista vain saa täällä jälki-istuntoa”, napautin. “Kuules nyt, Liam, sinun täytyy oppia alkuunsa, että sisällä ei juosta. Sen ymmärtävät viisivuotiaatkin, ja jos sinä aiot aloittaa Tylypahkan, sinun täytyy hoksata sellaiset pikkuseikat.”


 Ron muodosti suullaan Liamille sanat blaa-blaa-blaa. Liam virnisti, tukahdutti sen sitten ja sanoi: “Okei - sori. Kävelen tästä lähtien. Heippa, Ron.”


 Liam käveli muina miehinä pois. Käännyin tuijottamaan Ronia syyttävästi. 


 “Mitä?” Ron kysyi.


 “Tiedät kyllä!” Tiuskaisin. “Sinä kannustit häntä aiheuttamaan hankaluuksia! Sinä sanoit, että se on siistiä!”


 “No - se on!” Ron puolustautui. Ilmeeni täytyi olla murhaava, sillä hän lisäsi kiireesti: “Enkä sitä paitsi sanonut.”


 “No, sinä sanoit, että se on taiteen laji”, tokaisin. 


 “Sinähän sen sanoit, en minä”, Ron virnisti.


 “Minä sanoin, että se ei ole, sinä sanoit, että se on! Minä yritän pitää tämän paikan edes jotenkin kurissa, ja sinä - äh!”


 Lähdin harppomaan käytävää pitkiin sattumanvaraisesti johonkin suuntaan. Kuulin Ronin huutavan yhden kerran perääni ja luovuttavan sitten. Hyvä on. En vain jaksanut häntä juuri nyt.


 Kiskaisin auki oven ja syöksähdin vaunuosastoon. Se sattui olemaan tyhjä, joten istuin penkille mielissäni pienestä hetkestä omaa rauhaa.


 Tuijotin lattiaa ja mietin. Miksi Ronin oli aina ihan pakko ärsyttää minua? Joskus hän teki sen tahallaan, silloin tällöin ihan vain olemalla Ron. Minun oli pakko myöntää, että tämänkertainen todennäköisesti kuului jälkimmäisiin. Mutta silti, ei se tehnyt siitä yhtään vähemmän ärsyttävää.


 Vaunuosaston ovi aukesi, ja nostin pääni valmiina näkemään Ronin. Se ei kuitenkaan ollut Ron, vaan kenties viimeinen ihminen, jonka halusin nähdä juuri silloin. Draco Malfoy ja Pansy Parkinson. Heistäkin Ron oli sanonut jotakin ärsyttävää, jotakin että tuijotin Malfoyta koko ajan.


 Malfoy virnisti nähdessään ilmeeni.

 

 “Kuraverisen kurakyyneleitä”, hän ilkkui. “Jättikö punapäinen poikakaverisi sinut?”


 “Sulje suusi, Malfoy”, sanoin matalalla äänellä. “Sulje nyt vain kerrankin se suusi.”


 Malfoy nauroi.


 “Luuletko sinä, että voit määräillä minua? Hah! Senkun näkisi”, hän hohotti. “Kuraverinen määräilemässä Malfoyta, niin varmaan! Luulet varmaan olevasi kauheankin tärkeä, kun olet sen punatukkaisen verenpetturin kanssa -”


 PAM.


 Ennen kuin huomasinkaan, olin kironnut hänet. En tarvinnut edes sanoja. Malfoy piteli nenäänsä, joka oli yhtäkkiä alkanut vuotamaan hillittömästi verta.


 Pansy, joka todennäköisesti tajusi vasta silloin olevansa paikalla, kirkaisi ja juoksi pois vaunuosastosta huutaen: “Dra-coooooo! Dracoa sattui! MIKSEI KUKAAN TULE?”


 Malfoy makasi vaunuosaston lattialla ja kiroili. Tuijotin häntä hetken kylmän ylenkatseen vallassa. Aioin tosissani jättää hänet siihen. Pansy saisi hänelle kyllä apua. Minun ei tarvitsisi tehdä mitään.


 Sitten muistin sen erään kerran, jolloin Malfoy oli langettanut Harryyn kangistumis tyystilyksen ja murtanut hänen nenänsä ja jättänyt hänet siihen. Jos lähtisin nyt pois, olisin Malfoyn veroinen, olkoonkin, ettei hänessä ollut nyt kangistumis tyystilusta.


 Huokaisin ja mutisin: “Lopeti loitsumies.” Samalla sekunnilla verenvuoto tyrehtyi. Yhdellä sauvan heilautuksella siivosin hänen kasvonsa yhtä puhtaan ärsyttäviksi kuin aikaisemmin.


 Hän nousi, eikä kerrankaan näyttänyt ollenkaan pilkalliselta. Ainoastaan hämmästyneeltä. Hänen harmaat silmänsä tuijottivat minua pyöreinä ja ihmetellen. Kerrankin nenä oli sileä, eikä sen luona ollut ‘ylpeysryppyjä’. 


 “Miksi sinä - ?” Hän kysyi, ääni täynnä hämmästystä.


 Huokaisin.


 “Ehkä sinä tajuat vielä joskus, Malfoy", sanoin ja kävelin pois.



Tosiaan, niitä kommentteja, palautetta tarvittaisiin kipeästi! Mikä oli onnistunutta, mikä ei? Olisi myös kiva saada 3K näyttökertaa spessuideoita, jos siis haluatte specialin? Ei ole pakko, jos ette halua :) <3


Kommentit

  1. Vau! Yleensä en jaksa lukea fanifiktioita, heh, mutta tämä on mahtava! Jos jotain rakentavaa palautetta, niin tuon Ronin sanoman miksi sinä katselet koko ajan Dracoa- tai jotain olisi voinut jättää siitä kohdasta pois. Muuten tämä oli aivan ihana! Ja voisiko 3K-spesiaali olla vaikkapa jokin, että kerrot suosikkikirjasi/kirjasarjasi ja kerrot kaikista jotain vähän pidemmin, esim. miksi pidät siitä, kuka on paras hahmo jne.? Se olisi hauska!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Okei, ehkä se ei ollut siinä hyvä.. Katson vähän, miten voisin kirjoittaa sen paremmin. Joo, voisin tehdä sellaisen spessun! Se tulee varmaan aika pian, koska 3tuhatta näyttökertaa lähestyy vauhdilla... Ai niin - kiitos kehuista ❤️

      Poista
  2. Löysin blogisi sattumalta Testimadosta, ja pakko sanoa että VAU! Kirjoitat todella hyvin! Ahmin kaikki tarinasi yhdeltä istumalta. Kirjoja ja tarinoita rakastavana ihmisenä tämä blogi on kuin aarrekammio, joka on täynnä kultaa ja jalokiviä!

    VastaaPoista
  3. Tämä tarina oli täydellinen niinkuin kaikki kirjoittamasi! Voisitko tehdä tähän jatkoa? Olen odottanut jo kauan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi, et tiedäkään, miten ihanaa on kuulla tuollaista palautetta!! Laitan jatkoa blogiin mahdollisimman pian, olen nimittäin jo kirjoittanut sitä. Kiitos ❤️

      Poista

Lähetä kommentti

Ihanaa jos kommentoit! Kaikki kommentit ovat tervetulleita ja merkitsevät minulle todella paljon ❤️ Otan vastaan niin kehuja kuin kritiikkiäkin, jos se on annettu ystävällisesti! Jos kommentointi ei onnistu, voit kertia ajatuksiasia postauksistani sähköpostiviestillä: esterintarinoita@gmail.com

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Pudotuspeli

Ensi silmäyksellä...?

Kirjallisuuden hahmoja #3 - Harry Potter- shipit