"Week away" 3

 Vihdoin ja viimein, Week away 3! Tätä olen lupaillut jo piiiiitkäään, vasta tänään sain itseäni niskasta kiinni niin, että kirjoitin ja kirjoitin niin kauan, kunnes sain sen valmiiksi. Loppu tuli ehkä vähän väkipakolla, koska tarina ei tuntunut enää tuoreelta, mutta toivottavasti se ei näy siitä liikaa.

No niin, nauti!


                                                                                                      Kuva: Pixabay

"Week away" 3


Heräsin siihen, että minulla oli kylmä.

 Varpaitani pisteli. Vetäisin ne reaktiomaisesti peiton alle. Se oli kuin ainut lämmin vyöhyke pakkasen keskellä. Hytisin ja tärisin iho kananlihalla.

 Tuijotin huonetta. Se oli yksinkertainen, sävyiltään ruskea ja hyvin pelkistetty. Jotenkin niin neutraali. Se toi mieleeni meidän vierashuoneemme. Tuijotin sitä ymmälläni. 

 Sitten huomasin seinällä revontulia esittävän taulun. Katseeni tarttui siihen kuin johonkin tahmaiseen. Tuijotin sitä, ja hitaasti muistot vierivät takaisin päähäni.

 Todella pitkä automatka. Lumikerros maassa. Vaaleat hiukset, siniset silmät ja leveä hymy. Ruskealla sohvalla istunut poika. Saimi, joka sanoi, että meistä tulisi ystäviä.

 Nousin hitaasti ylös. Nyt muistin jälleen, miksi olin täällä. Eilen illalla olin antanut Saimin kauniiden sanojen ja Väinön leveän hymyn harhauttaa minut päämäärästäni, joka ei ollut enempää eikä vähempää kuin tämä: päästä pois. 

 Juuri sitä ajatellessani ovelta kuului koputus.

 - Hei, oletko sinä jo herännyt? Saimi kysyi oven toiselta puolelta. Vetäisin äkkiä sinisen villapaidan pääni yli ja kiskoin harmaat college-housut jalkaani. Sitten vastasin Saimille: - Joo, hereillä ollaan!

 - Monet heräävät ensimmäisinä aamuina silkkaan kylmään, Saimi sanoi iloisesti, ja astui samalla ovesta sisään huoneeseeni. Hänellä oli yllään valkoinen college-mekko ja paksut, mustat sukkahousut. En voinut olla ihmettelemättä, miten hänen ei tullut kylmä. Minua hytisytti villapaidassanikin.

 - Haluatko kuumaa kaakaota? Saimi kysyi, ja väläytti leveän hymyn. - Äiti keittää. Minä ainakin haluan.

 Kaakao kuulosti hyvältä ehdotukselta, joten sipsutimme alakertaan. 

 Väinö istui sohvalla suuri, punainen muki kädessään ja naamallaan muhkeat kaakaoviikset nenänsä alla. Heli kulki keittiösaarekkeella ympäriinsä, sekoitti kaakaojauhetta kuumaan maitoon, voiteli voileipiä ja taputti punaista kissaa, jonka kiehnäsi hänen jaloissaan.

 - En tiennyt, että teillä on kissa, sanoin, koska Saimi ei sanonut mitään. Minä pidin kissoista. 

 - On paljon asioita, joita et meistä tiennyt, Saimi vastasi ja virnisti. Hän laskeutui kyykylleen ja alkoi silittää kissaa lujaa korvien takaa. Se kehräsi nautinnollisesti. - Tämä on Petteri Punaturkki, ja se on meidän vauva, oletko? Kuka on meidän vauva, kuka? Petteri on meidän vauva, on on on...

 Saimin ääni muuttui epäselväksi lepertelyksi. 

 - Otatko Melissa kaakaota? Heli kysyi pirteästi takanani. Kiepsahdin ympäri. Heli virnisteli minulle kädessään kolme valtavaa mukillista täynnä kaakaota, jonka päälle on pursotettu kermavaahtoa.

 Tartuin mukiin ja sanoin kiitos. Heli ojensin toisen mukeista Saimille, joka antoi Petteri Punaturkin lähteä metsästämään, ja otti viimeisen itselleen. 

 - Sinulle onkin sitten hommia aamiaisen jälkeen, Heli virkkoi, ja virnuili säikähtäneelle ilmeelleni. Ajattelin nopeasti, että tämän täytyi olla nyt sitä, mihin äiti oli sanonut puhelimessa "se on hyvä, hän urheilee aivan liian vähän". Mitä kauheuksia Heli oli minulle keksinyt? 

 - Minun kanssani, julisti Väinö suu täynnä voileipää. Heli katsoi häntä tuimasti ja sanoi ankaralla äänellä: - Nyt herra on hyvä ja syö suun tyhjäksi, ennen kuin puhuu. 

 Sitten hän kääntyi taas katsomaan minua. Iloisesti hymyillen hän sanoi: - Niin, Väinön kanssa. Saatte viedä porot pihalle. Se on ollut Väinön vastuulla, mutta se onkin vähän liian iso homma yhdelle, joten sinä saat auttaa.

 Vetäisin kaakaota väärään kurkkuun. Yskin ja kaoin. Saimi hakkasi selkääni, kunnes lopulta sain kohtaukseni loppumaan. Tuijotin Heliä vedet silmistä valuen. 

 Poroja? Wau, tämähän olisi ihan superlappilaista.

 - Se on oikeasti kivaa, Väinö ilmoitti silmät sädehtien. Hän hörppäsi hiukan lisää kaakota ja haukkasi hiukan lisää voileipää ja jatkoi sitten, jälleen suu täynnä ruokaa: - Tulet varmasti rakastamaan sitä!

 Nyökkäsin, vaikka ajatukseni olivatkin tyystin päinvastaiset. Rakastamaan? Onko tänään aprillipäivä?

 Ruoan jälkeen koitti kuin koittikin porojen pihalle päästämisen aika. Väinö, joka osasi itse asiassa ottaa asiat yllättävänkin vakavasti niin halutessaan, johdatti minut pihan perällä olevaan talliin. En ollut huomannut sellaistakaan aiemmin. Toisaalta viimeksi ollessani pihalla täällä oli sysipimeää.

 Ovi narisi kovaan ääneen, kun Väinö avasi sen. Kasvojamme päin lehahti poronkakan, heinän ja pölyn sekoitteinen tuoksu, joka sai minut taas yskäisemään pari kertaa. Väinö vain virnisti minulle, ilmeisesti hajuun tottuneena.

 - Siihen tottuu, hän sanoi vahvistaen ajatukseni. Hän pujahti yhden karsinan luo ja viittasi minut kädellään sinne. Astuin hänen perässään hiukan epäluuloisena.

 - Katso, hän sanoi hellyyttä tihkuvalla äänellä. Se sai minut hätkähtämään, sillä en ollut kuvitellut Väinöä herkäksi pojaksi. - Tämä tässä on Chrissi. Eikö olekin kaunis?

 Katsoin poroa, jota Väinö taputti. Se oli valkoinen ja sen silmät olivat tavallista älykkäämmän näköiset. Ojensin käteni ja silitin hitaasti sen turkkia.

 - Onhan se, sanoin.

 Väinön silmät loistivat.

 - Voitko sinä päästää Namun? Hän pyysi. - Se on tuossa viereisessä karsinassa. Se on ihan kiltti, mutta Chrissi temppuilee joskus, joten minä päästän sen itse. Otat vain sen riimusta kiinni, viet pihalle - ei ajotielle, vaan tarpeeksi kauas - ja päästät irti. 

 - Saavatko ne olla vapaana ulkona? Kysyin. Nappasin tiukalla otteella Namun riimusta. Namu oli nätti, ruskea poro, ja katsoi minua hiukan hämmentyneenä. Se ei tainnut ymmärtää, miksi puristin sen riimusta niin tiukasti.   

 - Joo, Väinö vahvisti. 

 - Tulevatko ne takaisin? Kysyin hämmästyneenä. Minun oli vaikea kuvitella Väinöä viheltelemässä ja valtavaa laumaa poroja jolkottelemassa ääntä kohti kiltteinä kuin koirat. Ajatus rentoutti minua vähän. 

 - Tulevat, Väinö sanoi, - ne tarvitsevat ruokaa ja suojaa niin kuin ihmisetkin. Täältä ne saavat sitä, miksi ne eivät tulisi kotiin? Porot ovat fiksuja eläimiä ja ymmärtävät etunsa.

 Puhuessaan Väinö talutti Chrissin ovelle, avasi pienen salvan ja päästi Chrissin menemään irrottamalla narun riimusta. Hän hätyytti sen metsään takapuolesta läiskimällä.

 - Miksi riimua ei riisuta? Jatkoin kyselyäni lumoutuneena.

 - Ne pitäisikin riisua, Väinö myönsi virnistäen, - äiti sanoo, että ne saavat niistä hiertymiä, mutta ne on paljon helpompi saada illalla kiinni, jos niillä on riimut päässä.

 Väinö hymyili vallattomasti ja iski silmää.

                                                                         ***

Jos porot saivat minut olemaan hämilläni ja ihastuksissani, se ei ollut mitään siihen verrattuna, mitä seurasi iltapäivällä. Saimi pyrähti huoneeseeni juuri, kun olin kirjoittamassa pitkää sähköpostia bestikselleni Annille. Hän oli letittänyt vaaleat hiuksensa kahdelle pitkälle palmikolle, ja pukeutunut violettiin toppatakkiin ja samanvärisiin ulkohousuihin. Katsoin häntä huulet raollaan ja hämmästyneenä.

 - Nyt me lähdemme tunturivaellukselle, Saimi ilmoitti reippaasti. Hautasin pääni tyynyyn ja voihkaisin.

 - Eih, valitin. Lämpö huokui kasvojani vasten ja sai ulos lähtemisen olemaan viimeinen asia, mitä halusin tehdä. - Oikeasti Saimi, minulla ei ole suunnitelmissa hukkua tuntureihin.

 Ajatus sai minut värisemään. Laakeat, vaaleat, loputtomat tunturit, lumi, joka söi kaiken äänen. Minä kaiken sen keskellä, makaamassa yksin, tunnista toiseen, huutamassa voimattomasti, mutta kukaan ei kuulisi...

 - Sinä et ole todellinen lappituristi, jos et lähde tunturivaellukselle, Saimi väitti pirteästi. - Eikä meillä ole aikomustakaan eksyä tuntureihin. Tule nyt.

 Hänen silmissään oli jo ripaus loukkaantumista. Ihmettelin, luuliko hän, etten halunnut tulla, koska en halunnut olla hänen kanssaan. Varmuuteni alkoi hetki hetkeltä murentua.

 - No okei, sanoin lopulta.

 Saimin kasvot kirkastuivat ja hän sanoi: - Jess! Käy hakemassa itsellesi vaatteet tuolta komerosta.

 Hän lähti ja jätti minut huoneeseeni miettimään, mihin olinkaan lupautunut.

 Tunturille, keskelle avaa valkoisuutta. Pelkkää tyhjyyttä.

 Mikä siinä on niin pelottavaa?

 Ei mikään.

 Paitsi jos sinulla on agorafobia.

 

Kommentit

  1. Woww!! Noi porot kuulosti ihanille, ja kirjaimellisesti tää sai mut haikailemaan lappiin päin! :3 Yhtä hyvä kuin edellisetkin, odotan NIIIIIN innolla jatkoa!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, se tulee kyllä mahdollisimman pian, vaikka nyt jo tiedetäänkin miten näiden mun lupausten kanssa käy... 🙄 Ja hei, kiitos tosi paljon!! ❤️

      Poista
  2. Ihana! Lisää Week awayta! Ei huomannut lopusta, että se olisi tullut väkipakolla. Loppu on
    paras tässä osassa! Mun ehkä lemppari Week awaysta on se eka osa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jep, ehkä se on munkin lemppari ❤️😂 kiitos kehuista ❤️

      Poista

Lähetä kommentti

Heiheihei!! Aiotko... Kommentoida? Se ois oikeesti aivan ihanaa 💜 Teidän lukijoiden kommentit on aina ihan parasta, oli se kommentti sitten vaan "hyvä tarina" tai kunnon romaani plussineen ja miinuksineen. Kiitän sua siitä jo etukäteen, että haluut piristää mun päivää kommentilla, ja jos on ongelmii kommentoinnissa, niin ois mahtavaa jos haluisit sanoa sen mulle sähköpostissa: esterintarinoita@gmail.com

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Pudotuspeli

Ensi silmäyksellä...?

Kirjallisuuden hahmoja #3 - Harry Potter- shipit