Mies talomme edessä

Heippa!

Oho, nyt on todella outo tilanne. Olen huomaamattani, ihan vahingossa, päätynyt kirjoittamaan kauhutarinan. Niimpä, outoa! Erikoisinta tässä on, että minä jopa pidän siitä.

 Se on taas yksi osa Esterin synkkiin lyhyttarinoihin. En oikeasti vaan tiedä, miksen pysty kirjoittamaan iloisia lyhytsepustuksia, mutta en vain pysty! Useasti tekstini tapaavat olla juonettomia raapaleita, joissa on vain tunnelma. Ja se tunnelma on surullinen.

 Joka tapauksessa, Mies talomme edessä on kauhutarina. Jotta kukaan ei pelästyisi, sanon kuitenkin, että se siis kertoo mielisairaudesta. Eikä hullu suinkaan ole se mies, vaan tämä kertoja. Siltä varalta, että joku ei sitä tekstistä hoksaa.

 Mutta nyt, olkaa hyvät! 

Kuva: Pixabay

Mies talomme edessä

Hän ilmestyi siihen, kun olin viisivuotias. Hänellä on kylmä katse ja mustat silmät. Aluksi pelkäsin häntä, nyt en enää. 

 Koskaan hän ei tee mitään. Hän vain seisoo siinä ja katsoo. Joskus hän katsoo minua suoraan silmiin, ja silloin hyinen tunne valtaa minut, kunnes katson pois. 

 En tiedä kuka hän on. En tiedä mistä hän tulee. En tiedä, miksi hän seisoo joka ilta talomme edessä. Tiedän vain, että hän ei saa päästä sisään. En tiedä, mitä tapahtuu, jos hän pääsee.

 Tiedän vain, että hän. 

 Ei.

 Saa.

 Päästä.

 Sisään.

Joskus mietin, mitä hän tekisi, jos antaisin hänen tulla. Ne hetket ovat vain hyvin lyhyitä. En ikinä tahdo ajatella häntä, jos minun ei ole pakko. Hän ei tahdo olla ajatuksissani, hän tahtoo, että hänet unohdetaan. Itse asiassa uskon, että hän ei tahdo, että hänet nähdään.

 Kukaan muu ei nimittäin näe häntä.

 Ja siksi minun on suojeltava muita. He eivät tunne vaaraa, mutta minä tunnen. He eivät tiedä olevansa hengenvaarassa joka sekunti, mutta minä tiedän, että he ovat. 

 Minun täytyy pitää hänet poissa. Ei ole ketään muutakaan, joka sen tekisi.

 

 Koska hän ei.

 Saa. 

 Päästä.

 Sisään.