"Week away" 4

 Oukkei, tervetuloa neljännen ja viimeisen Week awayn pariin! (Kuulosti ihan uutistoimittajalta.) Luulitte varmaan jo, että olen unohtanut koko tarinan, mutta enpä ole! Enkä mitään niistä muistakaan jatkotarinoista, joiden pitäisi saada jatkoa. Teen niitä kyllä, vaikka siltä ei vaikuta... 

 Melissa, Saimi ja Väinö alkavat tietysti olla teille jo aika tuttuja. Mutta ovatko he tuttuja toisilleen? Pystyykö Melissa luottamaan Saimiin niin paljon, että kertoo tälle fobiastaan ja kieltäytyy retkestä?  Sen kuulette kohta.

 Tuntui jotenkin jopa vähän haikealta lopettaa tämä tarina. Kun Melissa sanoi hyvästejä Saimille, Väinölle ja Helille, mullakin oli ihan sellainen olo, että jotakin loppuu. 

 Ehkä saadaan vielä jotakin uutta tilalle? :)

Kuva: Pixabay

"Week away" 4

Saimi tanssahteli portaita alas edelläni. Minä yritin esittää, että olin innoissani. Astelin portaita hitaasti, koskien niitä mahdollisimman vähän. Puiset lankut olivat kylmiä, vaikka minulla oli sukat jalassani.

 "Äiti, minä lähden viemään Melissan tuntureille!" Saimi ilmoitti kovaan ääneen pyrähtäessään keittiöön. Väinö katsoi minua ihmeissään. Mistä poika arvasi, ettei suunnitelma tuntunut minusta hyvältä?

 Heli kääntyi katsomaan meitä kädet lihapullamössössä. Taustalla surisi lihataikinakone. Hän hymyili Saimille ja minulle ja sanoi: "Totta kai se käy. Pitäkää hauskaa älkääkä aiheuttako lumivyöryjä!" Sanojensa perään hän virnisti.

 Lumivyöryjä? 

 Nielaisin.

 Tämä ei todellakaan sopinut kammooni. 

 Saimille se kuitenkin tuntui sopivan. Hän nauroi raikuvasti ja sanoi: "Lumivyöryjä, mekö? Pidätkö sinä minua kovaäänisenä? Mikä loukkaus!"

 Heli mutisi jotakin, mikä kuulosti vähän siltä kuin uskoo ken tahtoo.

 "Ottakaa hyvin evästä mukaan, ja jotakin lämmintä juotavaa", Heli huolehti. Ensimmäisen kerran hänen hössöttäjäpuolensa paljastui. "Melissa, onko sinulla toista villapaitaa? Ensikertalaiselle siellä on kylmä."

 "Voin lainata sinulle paitaa", Väinö sanoi äkkiä. Suljin suuni. En ollut ehtinyt sanoa, että minulla oli kyllä yllin kyllin paitoja mukana. "Saimi, laita sinä eväät."

 Sen enempää sanomatta Väinö loikki yläkertaan olettaen, että seuraisin perässä. Panin merkille, että hänen askelluksensa muistutti paremminkin kaurista kuin poroa.

 Hän ei sanonut mitään, ennen kuin pääsimme hänen huoneeseensa. Siellä hän viittasi vaitonaisena sänkyään. Väinö istui siihen, minä istuin hänen viereensä.

 "Miksi sinä haluat mennä Saimin kanssa tuntureihin?" Väinö kysyi. 

 Vedin hitaasti henkeä.

 "Mmm... Paljon lunta, kaunista luontoa... avarat maisemat..." Sanoin yrittäen teeskennellä, ettei se kaikki kuulostanut minusta todella pelottavalta. Laakeat kentät silmänkantamattomiin vain lunta, lunta, lunta... 

 Kukaan ei löytäisi meitä pitkään aikaan, kukaan ei kuulisi huutoamme.

 Ahdistus lisääntyi rinnassani. Yritin hengittää, mutta oli kuin kurkussani olisi ollut möykky, joka esti sen. Hengitykseni kävi yhä lyhyemmäksi ja lyhyemmäksi.

 Tajusin kuulostavani pakokauhuiselta.

 Väinö tarttui minua hartioista.

 "Hengitä", hän vaati. "Melissa, hengitä. Me olemme tässä, näetkö? Kaikki on hyvin. Hengitä."

 Kaikki on hyvin, toistin itselleni. 

 "Mikä fobia sinulla on?" Väinö kysyi rauhallisesti. Enpä olisi ikinä uskonut, miten asiallinen poika pystyi olemaan. 

 "Agorafobia", kuiskasin. Ääneni kuulosti ohuelta. "Tunturit... Lunta. Valkoista. Tilaa. Silmänkantamattomiin."

 Värähdin.

 "En osaa selittää sitä", sanoin vaisusti.

 "Ei tarvitse", Väinö lupasi. "Eikä sinun tarvitse mennä sinne retkelle. Kerro Saimille. Hän ymmärtää."

 Mutta jo sillä hetkellä, jona Väinö sanoi sen, pudistin päätäni. Luonteeni nousi vastaan.

 "En pysty", sanoin. "Pelkään liikaa, että loukkaan. Pelkään aina, että loukkaan."

 "Olen varma, että Saimi ymmärtäisi", Väinö intti.

 "En siltikään pysty", sanoin varmasti.

 Kuvittelin meneväni Saimin luo. Kertovani fobiastani ja sanovani, että en voisikaan lähteä hänen kanssaan tuntureille.

 Kuvittelin, miten innokas hymy valuisi Saimin kasvoilta. Miten hän salaisi huolellisesti pettymyksensä ja loukkaantumisensa ja väittäisi, että se sopi ihan hyvin. Miten hän olisi loppuillan vähän vaisu eikä puhuisi paljoa.

 En pystyisi tekemään sitä. En ikinä.

 

Ahdistus oli kuin puristava vanne ympärilläni. Metsän vaihtuessa hitaasti aavaksi tunturiksi minun oli yhä vaikeampi hengittää.

 Melissa, sinä olet täysin turvassa, vakuutin itselleni. Pakotin jalkani liikkumaan.

 Minua oksetti.

 Olisin halunnut kääntyä ja juosta, juosta, juosta, niin kauas näistä tuntureista, etten näkisi niitä enää ikinä.

 Halusin vain pois.

 Minun onneni oli, että Saimi oli niin puhelias. Hän kertoi innoissaan retkestä, jonka oli tehnyt ystävänsä Emma-Marian kanssa, eikä vaatinut minua sanomaan paljon mitään. Ynähtelin silloin tällöin epämääräisiä sanoja kuten mmh, joo, niinpä, mmm-m.

 Keskityin hengittämään. Sisään, ulos, sisään, ulos. Hitaammin. Vielä hitaammin.

 "No niin, katso!" Saimi huudahti yhtäkkiä. Tarina keskeytyi kuin veitsellä leikaten. "Eikö olekin kaunista? Tätä varten ihmiset saapuvat ulkomailta asti Lappiin!"

 Ja kohteliaisuuden vuoksi minunhan oli pakko katsoa.

 Olimme saapuneet huipulle. Maisema oli juuri sellainen kuin Lappi-postikorteissa: valtava, valtava lakeus pelkkää lunta. Maailma oli ikään kuin pesty valkoiseksi, ja ainut pieni tahra oli jalanjälkemme lumella.

 Yritin vetää henkeä, mutta kurkkuni tuntui olevan tukossa. Yritin sulkea silmäni, mutta ne olivat jämähtyneet paikalleen. 

 Yritin hillitä itseäni. Minä en ihan tosissani yritin.

 Mutta en pystynyt.

 Huuto karkasi huuliltani ennen kuin ehdin estää. Sen jälkeen mitään ei ollut tehtävissä. Kirkaisu yltyi ja yltyi. Voimistui.

 Niin kauan, että lopulta koko kamala tyhjä tila tuntui täyttyvän äänestä. Huusin ahdistukseni pois. Huusin pois kamalan, sokean, kaikennielevän pelon.

 Kun lopetin, huuleni vapisivat. Poskeni olivat kyynelistä märät. Tärisin.

 "Olen tosi pahoillani", kuiskasin hysteerisen kimeällä äänellä. "Minulla on agorafobia. Siihen liittyy avarien paikkojen pelko, ja itsellä se on ollut aina todella paha... Tämä tunturi... En vain kestä sitä."

 Saimi halasi minua lujaa. Nojasin pääni hänen rintaani vasten. Yritin saada kyynelet tyrehtymään, mutta siitä ei tullut mitään.

 "Olisit vain sanonut heti", Saimi vastasi myötätuntoisesti. "Kyllä minä olisin ymmärtänyt. Ei fobiassa ole mitään hävettävää."

 Minä vain itkin kovemmin. Huomasin kuitenkin, että ahdistus suli pikku hiljaa. Ehkä huutaminen oli auttanut.

 "Kaikki hyvin, Melissa", Saimi sanoi hiljaa.



Epilogi 

En olisi ikinä uskonut, että hyvästit tuntuisivat niin vaikeilta. Sanat tuntuivat takertuvan kurkkuuni pahemmin kuin sinä kamalana päivänä, jona Saimi vei minut tunturiin.

 Tuijotin peilikuvaani. Minulla oli mustat farkut ja ruskea college-pusero. Olin tottunut jopa tähän hyiseen kylmyyteen.

 Olisin viihtynyt täällä ikuisesti.

 "Tämä loppuu nyt", sanoin itselleni. "Sinä lähdet pois. Etkä tulee enää takaisin. Ongelmat koulussa ovat ohi. Sinua ei enää lähetetä tänne. Se on ohi nyt, okei?"

 Tunsin kyynelten kohoavan silmiini, mutta pakotin ne pois silkkaa itsepäisyyttä.

 "Tänään sinä et itke, Melissa, sori vaan", sanoin tiukempaan sävyyn. "Ainahan sinä voit soittaa heille. Ja kirjoittaa meilejä. Nyt piru vieköön pysyt kasassa!"

 Astelin alas.

 Olin rikkoa lupaukseni heti ensi silmäykseltä. Saimin ja Helin vakavat kasvot saivat oloni surulliseksi.

 Sitten vilkaisin Väinöä, joka oli pukeutunut farkkuihin ja mustaan paitaan ja näytti paljon ikäistään vanhemmalta ja silminnähden tuskaiselta, ja mieleni teki heti nauraa. Se oli Väinön hyvä puoli: hän sai minut aina nauramaan, silloinkin kun mieleni teki itkeä.

 "Voi Melissa, minun tulee kauhea ikävä", Heli huokaisi rutistaessaan minua lujasti. 

 "Niin minunkin", vastasin sydämestäni. Lupaukseni lensivät taivaan tuuliin. Kasvoilleni valui useita pulleita kyynelkarpaloita. Kun Heli lopulta vetäytyi irti minusta, näin, että hänenkin silmäkulmansa olivat kosteat.

 Saimi halasi minua seuraavana. Hän tuoksui vaniljalta; lähtöni kunniaksi hän oli laittanut hajuvettä, vaikka hän ei käyttänyt sitä tavallisesti ikinä.

 "Viestitellään joka päivä", Saimi vannotti. "Ja puhutaan puhelimessa vähintään kerran viikossa. Sen pidempään en kestä kuulematta ääntäsi."

 "Totta kai", lupasin.

 Väinö näytti vähän vaivautuneelta. Hänen tuikkivat siniset silmänsä olivat kerrankin vakavat. 

 Pääni täyttyi muistoista. Mieleeni nousi kuva siitä, miten saavuin ja pelkäsin kaikkea, ja pelkkä Väinön ilkikurinen hymy sai minut paremmalle tuulelle. Miten Väinö näytti kanssani porojen päästämisen laitumelle. Ja miten hän katsoi minua ja sanoi, että ymmärsi, ettei minun tarvitsisi lähteä Saimin kanssa tuntureille.

 Väinö taisi kuitenkin olla parasta tässä reissussa. Harmi vain, etten kehdannut pyytää hänen numeroaan.

 "Halataanko me?" Kysyin hymyillen.

 Väinö nyökkäsi ja rutisti minua.

 "Älä pidä minua ihan lällynä kun sanon, että minun tulee ikävä", hän kuiskasi. Melkein kuulin pidätetyt kyyneleet.

 "En pidä", lupasin. 

 Äiti rykäisi.

 "Mennäänpä sitten", hän sanoi jäykästi. Hymyilin viimeisen kerran ja vilkutin heille. Astuin ovesta ulos ja istuin autoon.

 Otin käteeni lapun. Väinö oli sujauttanut sen minulle halauksemme aikana.

 Avasin sen. Siinä luki: Soitathan minullekin? Ja perässä oli numerosarja.

 Hymyilin ja kirjoitin viestin.

 Minullekin tulee ikävä.

Kommentit

  1. Rakastan tätä! Week away on yksi lempitarinoistani täällä. Ihanaa saada tämä viimeinen osakin nyt luettua! Tämä oli niin hyvä, erityisesti jäähyväisiä rakastin.

    Kiinnostaisi tietää, mitä Melissalle tapahtuu koulussa? Eikö siellä vielä ole Lilja ja muut?

    Mutta kuitenkin, ihana tarina❤️

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kehuista ❤️

      On totta, että Lilja ei oo kadonnut mihinkään. Se jää sitten oman mielikuvituksen varaan, että miten Melissa kohtaa kiusaajat palatessaan. Onko Melissa saanut enemmän selkärankaa tuon viikon myötä? Vai jatkuvatko asiat entisellään?

      Sitä voi jokainen kuvitella omassa päässään!

      Poista
  2. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, tuohon ylhäällä olevan tuli kirjoitusvirhe joten poistin sen :D

      Plus ja miinuslista Week awaysta:

      + Tarinan nimi on loistava!
      + Tuntureiden kuvailu Melissan näkökulmasta oli häkellyttävän upeaa <3
      + Ensimmäisen osan alku ja viimeisen osan loppu olivat kaikista parhaat, en tiedä miksi. Osasit kirjoittaa ne ihanasti <3
      + Tarinan koko idea <3 <3

      - Teksti ehkä edellisissä osissa hieman liian nopeatempoista, tässä osassa ei.
      - Olen vieläkin hieman sitä mieltä, että ensimmäisen osan matkaa Lappiin olisi voinut kuvailla edes vähän tarkemmin :D

      Ja tämä viimeinen osa oli paras näistä, mahtava <3

      Poista
    2. Okei, tämä on paras kommentti pitkään aikaan! Ehdottomasti plus ja miinuslistoja saa kirjoittaa muustakin kuin blogista kokonaisuutena, eli esimerkiksi juuri postauksista voi kirjoittaa palautetta. Kiitos Anni! ❤️

      Mutta joo, eli... Tiedän, että teksti on ollut nopeaa, koska mulla ei ole ollut yksinkertaisesti motivaatiota tähän tarinaan. (Australia, motivaatioiden ah-niin-suosittu lomapaikka...) Tän viimeisen osan oon kirjoittanut pitkän ajan kuluessa aina silloin, kun on ollut motivaatiota, joten ehkä se näkyy?

      Vielä kerran kiitos tästä kommentista ja ihanista kehuista 💕

      Poista

Lähetä kommentti

Ihanaa jos kommentoit! Kaikki kommentit ovat tervetulleita ja merkitsevät minulle todella paljon ❤️ Otan vastaan niin kehuja kuin kritiikkiäkin, jos se on annettu ystävällisesti! Jos kommentointi ei onnistu, voit kertia ajatuksiasia postauksistani sähköpostiviestillä: esterintarinoita@gmail.com

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Pudotuspeli

Ensi silmäyksellä...?

Kirjallisuuden hahmoja #3 - Harry Potter- shipit