Pakopaikka

 Moi ihanat!

Tiedättekö, mikä päivä tänään on? Perjantai. Yhdestoista helmikuuta. Ja... Tänään on kulunut 100 päivää siitä, kun tutustuin Anniin!

 Kaikki alkoi siitä, kun Anni lähetti mulle Gmailia ja ehdotti, että alettaisiin juttelemaan. Näiden sadan päivän aikana Annista on tullut mulle tosi tärkeä, meillä on omia inside-juttuja 🦌 ja yhteisiä mielenkiinnon kohteita. Anni on mun kadonnut palaseni, mutta nyt ollaan onneksi kokonaisia ❤️

 Joten, sen kunniaksi, mä ja Anni ollaan kirjoitettu yhteinen tarina, Pakopaikka. OKET julkaisee ykkösosan, joka on mun kirjoittama, ja teidän kaikkien TÄYTYY käydä lukemassa myös Annin kirjoittama lopetus!

 Pakopaikka-tarinassa kirjoittaminen toisaalta erottaa, toisaalta yhdistää kahta päähenkilöä. Aihe on sopiva, koska mut ja Annin kirjoittaminen on yhdistänyt. 

 Nyt, ole hyvä, tässä on Pakopaikka 1!

Psst: En tiedä, tuleeko se edes esille tässä, mutta tekstissä on kaksi päähenkilöä, Sam ja Aubrey. Tämän mun kirjoittaman pätkän kertoja on Sam :)



Pakopaikka



Puhallan ilmaa ulos suun kautta. Tupakansavu sekoittuu hengitykseeni, joka pyörteilee talvi-ilmassa.


 "Vippaa yks", Lisbeth tokaisee. Sen yllättävän maskuliininen ääni säpsähdyttää joka kerta, kun sen kuulee tuolla tavalla ihan korvan juuresta. 


 Mä mulkaisen sitä ja vedän ison, mustan hupparin huppua tiukemmin pääni yli. Nico penkoo mun reppua ja nostaa sieltä lopulta tupakka-askin. Pitkillä, aina kylmettyneiltä näyttävillä sormillaan se kaivaa sieltä yhden ja sytyttää. Mä en sano mitään. Nico on vähän eri asia. Mä olen sille velkaa enemmän kuin loppuelämän tupakat.


 Nico viskaa tupakan Lisbethille ottamatta itselleen. Mä pyörittelen silmiäni ja olen kuin en olisikaan. En ikinä totu siihen, että nuo kaksi ovat yhdessä ja Liz saa Nicolta kaiken, mitä ikinä keksii pyytää.


 "Herranjestas noita", Jason murahtaa. Se on porukan vähäpuheinen järkäle. Jason ymmärtää romantiikasta, jos mahdollista, vielä vähemmän kuin mä. Jason ja joku tyttö olisi huvittava ajatus.


 "Nico, hanki selkäranka", mä mutisen. "Sä oot tossun alla ja pahasti." 


 "Ja sä oot wannabe yksinäinen susi", Nico nauraa. Mä vilkaisen Jasonia. Nauraminen ei oo ikinä ollut sallittua meidän porukassa. Lisbeth on saanut Nicon heltymään ja pahasti.


 "Katsokaa tota urpoa", Jason hörähtää pilkallisesti. Mä seuraan sen katsetta ja näen hoikan, vaalean tytön pukeutuneena violettiin puseroon. Se nojaa polviaan vasten ja kirjottaa jotain posket punaisina kuin paloauto. 


 Nico halaa Liziä. Mä nousen kiinnittääkseni niiden huomion ja lopettaakseni ton yllättävän halailun. Kävelen tytön luo tuttu virne kasvoillani.


 Mä tiedän tän kaavan, samoin Aubrey.


 Se ei huomaa mitään, niin kiinni se on omassa kirjainten maailmassaan. Kateus vihlaisee mua. Sillä sentään on pakopaikka, joskin paperinen. Se ei näe eikä kuule. Kyllä mullakin olis sellaiselle käyttöä.


 Tönäisen sen pois penkiltä jopa tavallista kovakouraisemmin. Nappaan sen muistikirjan ja silmäilen sitä. Rehahdan nauruun.


 "Katsoin syvälle Joshin merensininisiin silmiin", luen honottavalla äänellä. Nico, Liz ja Jason räkättävät taustalla. Mä katson Aubreyta pilkallisen epäuskoisena. "Siis mitä hittoa? Kirjoitaks sä jostain jätkästä? Turha luulo. Sä et tuu ikinä saamaan ketään, koska sä oot aivan sekaisin. Sekaisin, ok?" 


 Aubrey punastuu, mutta ei sano mitään. Se ärsyttää mua. Mä haluan, että se vastustaa. Että se pillittää. Että se paljastaa sen salaisen, säälittävän toivon, että joskus jostakin tulis joku, joka todella ymmärtäis sitä.


 Sellaiselle on niin helppo nauraa, koska itse asiassa se toivo löytyy meistä kaikista.


 Jason keskeyttää mun ajatukset nappaamalla vihon mun kädestä. Se repii koko sivun huolellisesti suikaleiksi. Mä, Nico ja Liz nauretaan.


 Aubrey ilme tekee mulle omituisen olon. Se on jotenkin niin särkynyt. Ihan kuin me revittäis kappaleiksi sen sydäntä eikä yhtä sivua jostain vihosta. 


 Yhtäkkiä mua ei enää nauratakaan. Mutta tietty mä nauran, koska niin se juttu vaan menee. Kiusaaminen on ainut vaihtoehto, muuten tulee itse kiusatuksi. Jos toiset tietäisi musta kaiken minkä mä tiedän, Aubreyn paikalla istuisin nyt mä.


 "No niin, mitäs täällä on meneillään?" Pirteä ääni kailottaa.


 Hannah on se ärsyttävä, makeileva ope, joka yrittää vähän liikaa olla yks meistä. Se on ehkä vähän päälle kolkytviis, mutta se varmaan kuvittelee olevansa kaksikymppinen. Se pukeutuu revittyihin farkkuihin ja merkkihuppareihin ja "katsoo sormien läpi" jotain pikkujuttuja, joilla ei oo mitään väliä, ja yrittää siten uskotella, et se on "kiva ope". 


 "Mikä sinulla on siinä, Jase?" Hannah kysyy teennäisesti hymyillen. Mä yritän parhaani mukaan olla irvistämättä. Tätä mä just tarkoitin. Jase. Kukaan ei sano Jasonia Jaseksi, ihan naurettava lempinimi.


 "Se on sen läksyvihko, älypää", Lisbeth huokaisee ja pyörittelee silmiään. "Onks sun ihan oikeesti aivan hiton pakko tunkee ruma nenäs joka ikiseen asiaan?" 


 Hannahin hymy katoaa samalla sekunnilla. Mä virnistää salaa Nicolle, mutta se näyttää olevan lähinnä huolissaan, että Liz joutuu vaikeuksiin. 


 "Lisbeth tulee sitten minun kanssa kanslian puolelle", Hannah sanoo tiukasti. Koko sen ärsyttävä kiva ope-kulissi karisee pois. "Saat olla varma, että tästä tulee Wilma-merkintä."


 Lisbeth huokaisee pitkään ja teatraalisesti, kiskoo hupun syvälle päähänsä ja seuraa Hannahia. Ehkä Liz joutuu hankaluuksiin, mut hämäys toimii; Hannah lähtee pois paikalta ja me jäädään nelistään Aubreyn kanssa.


 Koko hommasta on kuitenkin vähän mennyt maku. Mä heitän Aubreyyn pitkän, inhoavan silmäyksen ja sylkäisen sitä päin. Neste valuu sen kasvoilla, posket muuttuvat punaisiksi. Mä käännyn ja kävelen pois Nico ja Jason mun perässä.




Mä avaan kotioven. Viinan ja oksennuksen haju lehahtaa mua vastaan. Mä suljen silmät ja rukoilen, että se on vanhaa. Eiliseltä, tai sitä edelliseltä päivältä. Täällä kukaan ei tuuleta. 


 Mä ehkä voisin, mutta ei se maksa vaivaa. Mä voisin siivota, laittaa ruokaa ja tuulettaa, mut kun mä seuraavana päivänä tulisin koulusta, kaikki olis kuten ennen. 


 Enkä mä edes ole täällä paljoa. Yleensä mä pyörin jossain Lizin, Nicon ja Jasonin luona, notkun kauppakeskuksen seinää vasten ja syljeskelen pelokkaitten skidien naamaa kohti. Ei se mitään luksusta oo. Ihan vaan koko mun elämä.


 Mä kadehdin järjettömästi Aubreyta. Mä pystyn niin hyvin kuvittelemaan koko sen elämän. Täydelliset vanhemmat, mustavalkoisen kodin ja kivat perjantain koti-illat. Söpön viisvuotiaan pikkusysterin, Ashleyn, joka antaa sille hilettä varisevia ystävänpäiväkortteja ja suukkoja. 


 Aubreylla ei oo hajuakaan siitä, et kaikkien elämä ei oo täydellistä saippuakuplaa. 


 Faija ei oo kotona. Mä löydän sohvan takaa pullonsirpaleita ja jotakin märkää. Haistan ja nyrpistän mun nenää. Haju on aika voimakas. Mä nielaisen möntin kurkussa ja päätän olla miettimättä, missä kunnossa faija tulee kotiin.


 Se on ollu tollane nyt tasan kolme vuotta.


 Tänään on äidin kuolinpäivä.


 Jos mä olisin kiltti ja tasapainoinen poika, mä menisin nyt hautausmaalle. Sen jälkeen mä viettäisin rauhallisen illan ja juttelisin faijan kanssa siitä, miltä tuntuu.


 Ku elämä oliskin niin helppoa. Kun ei oo niin ei oo. Joten mä otan puhelimen mun taskusta ja avaan numeron. Painan soita.


 “Mitään bileitä tiedossa?” Mä murahdan puhelimeen. “Pakko päästä jonnekkin.”


 Hetken hiljaisuus, sitten -


 “Tuu puolen tunnin päästä meille, mutsi heittää”, Jason vastaa. 


 Mä hymyilen itsekseni ja lopetan puhelun. Nico ja Liz on jossain, varmaan kattoo jotain Disney-leffaa jommalla kummalla. Niidenkin elämä on nykyään yhtä hattaraa. Jasoniin voi sentään aina luottaa. Se on ikuisesti se sama häirikköpoika, joka näyttää keskaria maailmalle.


 Sellaista mä just tarvitsen.




 “Jollain menny ilta pitkäksi”, Nico vinoilee, kun mä laahustan sisään koulun ovista Jason perässäni. Tömäytän repun mun naulakolle ja otan sieltä linkkuveitsen ja askin tupakkaa. 


 Jason näyttää Nicolle keskaria. Mä en sano mitään. Mulla on tosi outo olo. Sellainen, että mä haluaisin oksentaa kaikki tunteet ulos. 


 “Good morning sunshine”, Nico jatkaa virnuillen. Mua alkaa tosissaan nyppiä se. Ehkä sillä ja Lizillä olikin rauhallinen leffailta ja Nico meni kymmeneltä nukkumaan. So? Joku muu saatto pitää hauskaa. 


 “Meitä on kaks, dorka”, Jason tuhahtaa. “Mennään nyt sinne hemmetin luokkaan.”


 Mä en ehkä koko elämässäni ollu mistään yhtä samaa mieltä. Raahaan reppua perässäni luokkaan, istun pulpetin päälle ja sytytän mielenosoituksellisesti tupakan.


 “Sammuta se rööki”, Nico tokaisee. Mä kohotan toista kulmakarvaani, otan tupakan hitaasti pois ja kysyn kettumaisella äänellä: “Mitä nyt? Onko musta tullu liian bad boy sulle?”


 Mua ketuttaa. Nico on ajautumassa pois meidän porukasta. Se on Lizin vika. Mimmeistä on vaan harmia.


 “Mulla on suunnitelmia tälle päivälle, eikä niihin kuulu jälkkä”, Nico sanoo ärsyttävän rauhallisesti. “Nyt sammutat sen.”


 “Tai mitä”, mä tuhahdan, mut sammutan sen kuitenkin, ja viskaan tupakan roskikseen. 


 Meillä on Hannahin tunti. Se on äikänmaikka, ja on vaan ja ainoastaan sen vika, et äikäntunnit on mun yleisimmin lintsattuja tunteja. Sitä paitsi nyt on aamu. Hannah heti  aamusta on vähän liikaa. Mä kummarrun Nicoa kohti ja tokaisen: “Ei jaksa tota Hannahia. Lähetään vetää.”


 “Reksi pistää mut kohta kuraattorille, ja samoin sut”, Nico valittaa. “Me ei lähetä mihinkään. Parempi leikkii fiksua koululaista nyt vähän aikaa.”


 Miten mä unohdin, mikä hymypoika siitä on tullu?


 Hannah ilmestyy luokkaan ja alkaa selittää kirjoitusharjoitusta pirteällä äänelläni. Mä suljen tapani mukaan korvat ja kaivertelen linkkarilla pulpetin pintaa. Mä piirrän Hannahin ja sille ihan jäätävän läskimahan ja rasvaset hiukset. Se tosin ei erotu kauheen hyvin tikku-ukkomaisesta kaiverruksesta, mut mä nään kuvan mun päässä ja saan siitä tyydytystä.


 Tasan yhen kerran mä vilkaisen taululle ja lukasen läpi sen, mitä muut tänään kirjottaa. Mun suu jähmettyy ja sydän lakkaa lyömästä. 


 Kirjoita tarina menetetylle. Voit kirjoittaa asian suoraan niin kuin se tapahtui, tai muuttaa vaikka kaiken. Pohja on teksti henkilölle tai asialle, jonka olet menettänyt.


 Ja yhtäkkiä mulle tulee ihan mieletön, mieletön halu kirjottaa äidistä. Lauseet juoksee mun päähän. Mä voisin kirjottaa niistä kivoista illoista, joita meillä oli. Mä voisin kirjoittaa siitä, miten koti tuoksu pullalta ja äidin posket oli punaiset. 


 Ja mä voisin kirjottaa siitä, miten poliisi tuli meille kotiin ja sano, et sillä on huonoja uutisia. Miten faijan katse ei koskaan enää tullu samanlaiseksi. Ekasta kerrasta, jona se haisi viinalta, horju ja puhu sammaltaen. 


 Ennen ku mä huomaankaan, mä kirjoitan. Mä tietysti pysäytän sen heti, kun hoksaan sen. Katselen ympärilleni ja ihmettelen, huomasko kukaan sitä. 


 En mä voi alkaa miksikään runopojaks. Mun maine menee. 


 Siitä huolimatta, kun tunti päättyy, mä sanon muille, että meen vessaan. Ne ei odota, se ei kuulu meidän tapoihin. Mä kävelen hitaasti vessoja kohti, ja kun oon varma, että ne on menny pois, mä menen mun naulakolle, piiloudun takkien taakse ja otan äikänvihon ja kynän.


 Mä kirjoitan.


 Mä kirjoitan kaiken kivun, jonka mä oon sulkenut mun sisälle. Se on sitä samaa kipua, jota faija juo pois. Kipua siitä, että äiti kuoli ja kaikki meni rikki.


 Kun mä lopetan, mä nostan mun katseen ja huomaan tuijottavani suoraan Aubreyn vaaleansinisiin, hämmentyneisiin silmiin. 

 




Jokainen lukija, joka kehtaa olla käymättä lukemassa Annin kirjoittamaa jatko-osaa tästä, saa harmi kyllä porttikiellon mun blogiin. Nyt kipin kapin lukemaan!!



Kommentit

  1. Kuten olen sanonut noin 1000 kertaa, mä RAKASTAN tätä <3 Kiitos Ester kun oot mun porokaveri ja hyvää 100-päivää <3 <3

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Ihanaa jos kommentoit! Kaikki kommentit ovat tervetulleita ja merkitsevät minulle todella paljon ❤️ Otan vastaan niin kehuja kuin kritiikkiäkin, jos se on annettu ystävällisesti! Jos kommentointi ei onnistu, voit kertia ajatuksiasia postauksistani sähköpostiviestillä: esterintarinoita@gmail.com

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Pudotuspeli

Ensi silmäyksellä...?

Kirjallisuuden hahmoja #3 - Harry Potter- shipit