Tähtikirkas - Pakopaikka sivutarina

 Hey <3

Muistaako joku vielä mun ja Annin kirjoittaman Pakopaikka -tarinan, joka kirjoitettiin meidän 100-päivän tuntemisen kunniaks? Jos ja kun ihan kaikki ei muista, näistä linkeistä pääsette lukemaan sen ensin pohjaks: Osa 1 (Mun kirjoittama) Osa 2 (Annin kirjoittama)

 Samin "jengiin" kuuluvat, kuten tarinan lukeneet ehkä muistaakin, Sam, Jack, Nico ja Lisbeth eli Liz. Näistä henkilöistä kirjoitettuani tarinan mua jäi kiinnostamaan juuri Liz. Jäin miettimään, mitä hänelle tapahtui? Miksi hän on jengissä? Entä Nico, miten hän löysi Nicon?

 Toivottavasti nämä kysymykset kiinnostavat suakin, koska tässä olis sen kaiken vastaus - Spin-off tarina Lizistä, olkaa hyvä :)



Olen taas siellä samalla paikalla. Tuhruiset, ajan haalistamat graffitit asfaltissa, kellastunut ruoho ja ympäriinsä lojuvat kaljatölkit. Kaikki on samanlaista kuin vuosi sitten. 


 Kävelen hitain, varovaisin askelin. Silta on lahonut ja huonossa kunnossa, mutta mieleeni ei edes tule pelätä, että se räsähtää altani. Katselen tummaan, kuohuvaan virtaan.


 Sitten minä näen hänet. Carolen. Täsmälleen sellaisena, kuin hän oli, kun viimeksi näin hänet, mutta laihempana. Itse asiassa varjot hänen silmiensä alla ovat tummemmat, ja onko hänen ranteissaan enemmän haavoja, joiden syytä minä en uskalla arvailla?


 “Carole”, minä huudahdan, ja ojennan käteni. Tiedän jo, mitä tulee käymään, mutta yritän silti tarttua hänen revenneeseen takkiinsa.


 Hän ei kuule minua, käteni sujahtaa suoraan hänen lävitseen. Minä horjahdan, mutta hän ei liikahda milliäkään. Hänen ruskeat silmänsä katsovat vettä.


 Oksennus kohoaa kurkkuuni. En voi tehdä mitään.


 Hän katsoo taakseen. En tiedä, mitä hän toivoo näkevänsä, mutta hänen ilmeensä kertoo, että hän ei näe sitä. Ja sitten - sitten hän vain tekee sen.


 Ottaa viimeisen askeleen. Hyppää keveästi alas sillalta.


 Minä yritän tehdä jotakin, en edes tiedä mitä, mutta en pysty, jalkani liimautuvat puuhun, en pysty liikkumaan, huuto ei kohoa huuliltani, minä vain katson, katson ja katson, miten siskoni putoaa, putoaa, putoaa jonnekkin, minne minä en voi häntä seurata -




Herään hikisenä ja sydän jyskyttäen. Oksennuksen maku tuntuu suussani.


 Näin sen unen taas. Milloinkohan viimeksi olen nukkunut yhden yön näkemättä sitä? En pysty muistamaan. 


 Nousen istumaan ja yritän parhaani mukaan hengittää. Suljen silmäni, mutta kuvat pysyvät silti. Ne eivät edes ole todellisia, minä en ollut paikalla, en edes saanut tietää siitä heti.


 Se oli se ilta, jona minä tapasin Nicon.


 Minä olin bileissä. Nauroin ja tanssin. Mikään ei painanut minua. Pidin Nicoa kädestä. Samaan aikaan siskoni seisoi sillalla ja mietti, oliko hänellä syitä jäädä.


 Kun isä soitti ja kertoi minulle, sain paniikkikohtauksen. Itkin hysteerisesti, tärisin enkä pystynyt hengittämään. 


 Nico oli siinä. Hän kantoi minut kotiin sylissään. En osannut sanoa mitään, en osannut kiittää. Hän ei tuntenut minua hyvin, mutta hän teki sen silti.


 Kai se oli se, mihin minä alunperin rakastuin. 


 Otan puhelimen esille ja etsin Nicon numeron tärisevin käsin. Soitan ja tiedän, että hän vastaa. Hän vastaa aina, vaikka kello olisi mitä ja hän olisi missä. 


 Niin nytkin; kahden tuuttauksen jälkeen kuulen hänen äänensä.


 “Mikä hätänä?” Hän kysyy huolestuneena. 


 Se on minulle liikaa. Purskahdan itkuun. Yritän muodostaa sanoja kyynelten läpi, mutta siitä ei tule paljon mitään. Nico kuuntelee ja kuuntelee, saatan nähdä, miten hän nyökkäilee kulmat kurtussa.


 “Mä tuun sinne”, hän sanoo lopulta.


 Minä nyökkään, mutta tajuan sitten, että hän ei näe sitä. Onnistun ynisemään jotakin, minkä hän tulkitsee myöntäväksi vastaukseksi.


 “Voinko mä sulkee puhelun?” Nico tarkistaa. “Mun puheaika on loppumassa.”


 “Voit”, soperran itkuisesti. 


 “Mä oon ihan kohta siellä”, Nico lupaa. Kuulen huolen hänen äänessään, mutta en voi sanoa mitään, mikä helpottaisi hänen oloaan. Voisinko sanoa, että olen kunnossa, että pärjään? En ole ikinä voinut valehdella Nicolle. 


 Nousen sängystä ja hiivin ulos huoneestani. Talo on hiljainen. Tiskipöydällä on vesilasi, joka kertoo, että isä tai äiti on ollut hereillä jossakin vaiheessa. Minä menen ulko-ovelle ja sujautan lenkkarit jalkaani ja ohuen takin yömekon päälle. 


 Ulkoilma on rauhoittavaa. Vedän keuhkoni täyteen kesäyön viileää ilmaa. Melkein saan itkun loppumaan.


 Sitten kuvat tulevat taas mieleeni, ja lysähdän nurmikolle. 


 Makaan maassa poski vasten nurmikkoa, rinta kohoillen. Hengitykseni on tärisevää eikä kulje kunnolla. Sekunteja menee, jolloin en pysty hengittämään, koska kipu tukkii keuhkoni.


 Carolen jälkeen elämäni on ollut jatkuvaa taistelua. Kasassa pysymistä. Se onnistuu ihan hyvin jo nykyään, siitä on Nicoa kiittäminen. Pystyn hymyilemään, vitsailemaan, hengailemaan jengin kanssa ja olemaan tavallinen.

 

 Öisin minä hajoan.


 Kuulen pyörän renkaiden äänen soralla. Nico pysäyttää fillarinsa ja antaa sen kaatua rämisten maahan. Jalat rummuttavat maata - hän juoksee. Muutamassa sekunnissa hän on siinä, vieressäni, ja kaikessa on jälleen jotakin järkeä.


 “Lizzy”, hän sanoo hellästi, tavalla, jonka vain hän osaa. Käperryn hänen syliinsä, niin lähelle, että uskon sulautuvani kiinni häneen. Hänen hupparinsa kastuu kyynelistäni, mutta hän ei välitä, hän rutistaa minua tiukasti itseään vasten.


 Minä nyyhkytän. Itken suruani ulos, ja vaikka se ei katoa, se kuitenkin helpottaa hiukan. Hengitän rakkautta ja Nicon tuoksua.


 “Mä rakastan sua”, sanon katkonaisesti, kyyneleitä edelleen äänessäni. 


 Nico puristaa minua vielä vähän lujempaa.


 “Mäkin sua”, hän sanoo, vaikka minä tiedänkin sen.


 Hän asettuu makaamaan ja minä käperryn hänen kainaloonsa. Tuijotamme tähtiä ja hengitämme samaan tahtiin. Minusta tuntuu, että nukahtaisin, jos en olisi niin täynnä kiitollisuutta.


 “Kiitos, et annoit mulle mun elämän takas”, mä sanon hiljaa, ja se on totta. Jos Nicoa ei olisi, en olisi tässä nyt. 


 “Kiitos, et oot mun koko elämä”, hän sanoo takaisin.

Kommentit

  1. Tämä - on - aivan - IHANA!!❤️ Siis todella, aivan mahtava. Sulla on uskomaton kyky sanoittaa erilaisia tunteita ja tuoda ne lukialle niin käsinkosketeltavan eläviksi! Kiitos, olet aivan todella, todella lahjakas!👌🏻

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tää - kommentti - oli - aivan - IHANA!! Sä et tiedäkään, mitem paljon sain tosta motivaatioo ja uskoa, että kyllä mä sittenkin osaan, mikä on viime aikoina ollu hukassa :) Kiitos ihanasta kommentista 🤎

      Poista
  2. En vain kestä!! Essi, sulla on maaginen voima kirjoittaa mielettömiä ja suoraan sydämeen iskeviä tekstejä. Noi vikat "quotet"... Ääh, liian ihanaa, adjektiivit loppuu kesken😂❤️

    VastaaPoista
  3. Mä olin jo unohtanut tän, luulin, ettet sä sitten kirjoittanutkaan spin-offia Lizistä! Okei. Tässä on aivan ihania kohtia, A I V A N I H A N I A, mutta kokonaisuudesta jäi puuttumaan jotain pientä... Jotenkin tuntuu, että tässä on eri henkilö kuin Pakopaikassa. Mutta toisaalta niinhän se onkin, "Öisin minä hajoan." Eli sanotaankin vain, että kaunis. 💚 Ja Ester, älä ikinä uskallakaan väittää, ettet osaisi kirjoittaa, sillä mun listallani sä olet valehtelematta ykkösenä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä olin itsekin unohtanut sen, ennen kuin löysin tän aloituksen mun Docsista piiiiitkän ajan jälkeen, aloin kirjoittamaan ja tässä sitä ollaan 😅 Ja joo, ehdottomasti aivan eri henkilö kuin Pakopaikassa, ja niin mun mielestä Nicokin. Mun mielestä kaikki muut hahmot, paitsi Sam ja Aubrey, jäi alkuperäisessä tarinassa hiukan etäisiksi, joten vasta tässä pääsee tutustumaan kahteen heistä kunnolla. Pakopaikassahan Liz on kova ja kylmä, mutta oon ajatellut, että se on vaan sitä esitystä, jota se ylläpitää päivisin... Mä lopetan nyt tän kommentin, koska tää alkaa pahaenteisesti venähtämään, mut pakko vielä sanoa: Oon ihan super vaikuttunut, sillä tiiät, että arvostan sun mielipidettä :)) Ja voin sanoo rehellisesti takaisin, että sä oot mun kirjoittajien-joita-arvostan-niin-paljon-että-se-ei-ole-enää-tervettä-listan ykkösenä!

      Poista
  4. Miksi mä luin tän vasta nyt?! Jos olisin voinut lukea tämän ennen kuin se julkaistaan, olisin lukenut sen heti! ❤️ Siis aivan uskomatonta! Mä en ikinä osaisi kirjoittaa näin elävästi, en todellakaan❤️❤️❤️❤️

    VastaaPoista
  5. Apua Ester, tämä on vaan niin suloinen! Ihanaa, että sä vähän valaisit meille Liziä, muakin se jäi jotenkin häiritsemään. Kiitos tästä ihanasta tekstistä <33

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No vihdoinkin joku on samaa mieltä tästä! Mun päässä Liz oli vain jatkuvia miksimiksimiksimiksi-kysymyksiä. Miksi se edes on siinä porukassa, miksi se on niin kova, jne, jne, jne. Joka tapauksessa ihanaa et pidit 💜

      Poista
  6. Tykkäsin kovasti sun ja Annin Pakopaikka-tarinasta, ja juurikin Nicosta ja Lizistä olisin silloin mielelläni kuullut enemmänkin. Heh, näköjään alitajuiset toiveeni on nyt sitten kuultu :D Pidin tästä kovasti, ja aloin vaan tykkäämään Lizin ja Nicon hahmoista entistä enemmän nyt kun heidän tarinaansa on valotettu enemmän. Itse tekstistä sen verran, että jos olisin jo valmiiksi herkällä tuulella, saattaisin itkeä. Ei mulla oikein tähän hätään muuta, aivan upeaa taas kerran. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos, aivan ihana kuulla!! Hyvä, että toive toteutui ;)

      Poista

Lähetä kommentti

Heiheihei!! Aiotko... Kommentoida? Se ois oikeesti aivan ihanaa 💜 Teidän lukijoiden kommentit on aina ihan parasta, oli se kommentti sitten vaan "hyvä tarina" tai kunnon romaani plussineen ja miinuksineen. Kiitän sua siitä jo etukäteen, että haluut piristää mun päivää kommentilla, ja jos on ongelmii kommentoinnissa, niin ois mahtavaa jos haluisit sanoa sen mulle sähköpostissa: esterintarinoita@gmail.com

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Pudotuspeli

Mä olen pahoillani, että mun täytyy kertoa tämä teille

Ensi silmäyksellä...?